Jähmettynyttä vettä

Luovuus ja lääkitys

2012-02-09T09:30:00.003+02:00

Heti kun ajattelin, että voisin lopettaa tämän blogin, olen löytänyt lisää kirjoittamista. Tai oikeastaan sitä on kaadettu minuun maailmankaikkeudesta yltäkylläisesti. Tämä ei ole tapahtunut ulkopuolelta, vaan sisältä. Tuntuu että kaikki adhd-geenit ovat aktivoituneet, ja hurjimmalla mahdollisella tavalla. Lääkitys auttaa selviämään arjesta, mutta siihen se sitten jääkin. Kykenen laittamaan ruokaa, siivoilemaan hieman, pesemään pyykkiä ja huolehtimaan eläimistä, mutta kaikki älyllinen ajattelu on tukahtunut. Tai ei kaikki, tarinoita pursuaa joka aivosolusta.

Eikä siinä mitään, jos ne saisi koherentisti järjesteltyä ja kirjoitettua ulos. Mutta kun minun pääni pursuaa tarinoita, ne haluavat kaikki etusijan. Ne kirkuvat, ne ravistelevat, ne vievät minut mukanaan maahan, jossa ei ole suoria teitä, ei tienviittoja eikä oppaita. Kukaan ei ole viitsinyt piirtää karttoja. Ja siihen maahan voi eksyä.

Tämä on minulle normaalia. Tällainen olin lapsena ja nuorena. Vasta sitten, kun minun piti ruveta järjestämään itse elämääni tosissaan olen tukahduttanut tämän osan itsestäni, tai ainakin yrittänyt. Usein huonolla menestyksellä, mutta olen yleensä onnistunut kasaamaan sen päälle niin paljon muuta, että sen on ollut hyvin vaikeaa varastaa koko huomiotani. Varsinkin näinä kuluneina viitenä vuotena, sen jälkeen kun sain diagnoosin ja aloitin opiskelun uudelleen, olen onnistunut häivyttämään tämän irrationaalisen tarina-puoleni melko tarkasti. Salaa se on valmistellut vastaiskua, ja nyt se on päässyt läpi huolella rakennettujen barrikaadieni.

Koska olin tällainen enimmäkseen silloin, kun murrosikä alkoi ja sen aikana, minusta tuntuu nyt, kuin nuoruuden hulluus olisi tullut takaisin. Vaikka eihän se (pelkästään) sitä ole. Luova hulluus pikemminkin. Ja vaikka olen opiskellut luovuuden kanavoimista (eli kirjoittamista), silti en saa tätä puolta kuriin niin, että voisin käyttää sitä järkevään luovuuteen (mikä on todella outo määrite, voiko oikea luovuus koskaan olla järkevää?). Ja minä haluan olla tällainen! Haluan antaa vallan luovalle puolelleni ja tehdä juuri mitä se haluaa. En halua olla järkevä ja kääntää avainta lukossa kliks lukkoon ja pysy toisella puolella.

Miten tämä sitten liittyy adhd:hen? No siten, että levottomuus puskee läpi yhdessä luovuuden kanssa. Tunnen kuinka se velloo sisälläni, yrittää repiä nahkaani, tunkea ulos silmieni kautta. Kun istun tässä, minun on jatkuvasti korjattava vaatteitani, pyyhittävä silmiäni, puhallettava kissankarvoja pois näppämistöstä, korjattava silmälasien asentoa, vaihdettava jalkojeni ja koko vartaloni paikkaa, liikuteltava tuoliani – loputtomiin.

Otin tänä aamuna vain puolikkaan Medikinetiä. Eilen aamulla otin kokonaisen, ja se olikin liikaa sille aamulle. En tiedä miksi, mutta vaikka minulle on määrätty kokonainen pilleri kolme kertaa päivässä, joinakin päivinä se on liian paljon. Tiedän sen fyysisistä oireista. Sydämeni alkaa tykyttää nopeammin kuin tavallisesti, suutani kuivaa, päätä alkaa vihloa. Toisina päivinä näitä oireita taas ei ilmesty, vaikka otan kokonaisen tabletin. Siksi kokeilin tänä aamuna puolikasta – ainahan voi sitten ottaa toisen puolikkaan, jos tuntuu että tämä päivä on sellainen, jolloin kokonainen olisi ookoo. Tosin tuntuu siltä, ettei minun tänäänkään ole hyvä ottaa sitä kokonaista. Silti puolikas ei yleensä riitä adhd-oireisiin niin hyvin kuin kokonainen. Siksi tätä oireistoa on niin vaikeaa lääkitä hyvin, se kun ei vaikuta joka päivä samalla lailla.

Olen myös tullut siihen tulokseen, että Medikinet ainoana lääkkeenä ei ole minulle hyvä, vaikka se aluksi siltä vaikuttikin. Se on kuitenkin liian samanlainen kuin Ritalin, vaikutus alkaa niin nopeasti, ja epäilen että fyysiset oireet johtuvat juuri tästä nopeasta vaikutuksesta. Concerta alkoi vaikuttaa hitaammin ja muutenkin sen vaikutus pysyi taustalla päivän ajan. Vaikka kyllä sekin joskus aiheutti samantapaisia oireita, mutta harvemmin. Concerta vain on niin kallista, varsinkin nyt, kun siitä ei enää saa kelan korvausta. Itse asiassa en käynyt adhd-lääkärilläni viime syksynä, vaikka minun olisi pitänyt käydä siellä uusimassa resepti. Kai sitä rahaa olisi jostakin löytynyt, mutta jotenkin en jaksanut ajatellakaan, että mistä. Olen siis säästellyt lääkkeissä, ja jättänyt ottamatta, jos olen vain ollut kotona eikä ole ollut mitään sen erikoisempaa tekemistä. Nyt minulla on aika karkauspäivälle.

Itse asiassa minua pelottaa mennä sinne. Ei siksi, että joudun sanomaan, ettei Medikinet käykään, vaan siksi, että viimeksi jo kerroin aloittaneeni gradua, ja lääkäri sanoi ”se kannattaa sitten rutistaa kerralla valmiiksi” (tai jotain siihen suuntaan, muistan parhaiten sanan ”rutistaa” siitä). No, enpä ole rutistellut. Se kun vain ei sovi minulle, tai siis, rutistan sitten kun olen valmis rutistamaan. Itse asiassa lääkärin kannustavaksi tarkoitettu huomautus vaikutti minuun päinvastaisesti, kuten tuon kaltaiset huomautukset tai kehotukset aina. Minulle tuli kauhea vastenmielisyys koko gradua kohtaan, ikään kuin se olisi jokin kilpailu, joka olisi voitettava. Minä haluan nauttia sen tekemisestä, onko se niin kummallista?

Superpallo

2012-02-07T23:00:00.000+02:00

Kun ajattelen elämääni, tekemisiäni, niin mitä muuta se on ollut kuin ajan täyttämistä asioilla. Olen yrittänyt poistaa sisäistä levottumuutta tekemällä kaikenlaista. Olen lukenut, katsellut televisiota, lapsena leikki täytti ajan.

Minulla oli tiettyjä rutiineita, joita käytin kasvavan levottomuuden hoitoon. Yksi niistä oli Aku Ankka -lehtien lukeminen säännöllisin väliajoin. Minulle oli tullut Aku siitä lähtien kun olin puolitoistavuotias aina siihen saakka kun täytin kaksikymmentä. Melkein kaikki vuosikerrat olivat tallessa (ovat kai edelleenkin, mutta eivät siinä kunnossa, että niillä olisi keräilyarvoa). Luin siis Akuja vuosikerta toisensa jälkeen, kunnes olin sillä kertaa päässyt levottomuuden pahimmasta kärjestä eroon.

Toinen tärkeä apukeino oli lukea Taru sormusten herrasta. Aina uudelleen ja uudelleen. Yhteen aikaan luin sen kokonaan noin kerran vuodessa (ensimmäisen kerran luin sen kymmenvuotiaana, olen siis lukenut sen läpi yli kymmenen kertaa – olen jo seonnut laskuissani tarkasta määrästä). Kun luin sitä nuorena, tiedostin jo silloin, että luin ahdistukseeni. Mutta en tiennyt, että ahdistus johtui sisäisestä levottomuudesta. Tiesin vain, että Tarun sormusten herrasta lukeminen lievitti pahaa oloani. Joksikin aikaa.

Tai sitten katselin televisiota. Televisio oli pakko. Kaikki suosikkiohjelmat oli pakko nähdä, muuten iski ahdistus. Usein katselin myös muita ohjelmia, koska en voinut keskittyä mihinkään muuhun. Kun tuli videoiden aika (kyllä, olen elänyt jo ajassa ennen videolaitteita), niin aloin nauhoittaa ohjelmia ja musiikkivideoita, ja jos televisiosta ei tullut mitään katseltavaa, katselin nauhoituksiani.

Lapsena levottomuuden purkaminen ja kanavoiminen oli helpompaa, koska lapsena pystyi leikkimään sen pois. Ja lapsi sai leikkiä, sai keksiä uusia asioita, sai tehdä mitä halusi. Lapsen maailma oli tietyllä tavalla valmis ja ohjelmoitu. Lapsi leikki, söi kun äiti oli laittanut ruoan, lähti vierailulle sukulaisten luo kun äiti otti mukaansa. Lapsella ei ollut velvollisuuksia eikä aikatauluja, ei kiirettä eikä pakkoa. Lapsi ahdistui vain silloin, kun oli tekemisissä ulkomaailman kanssa (kuten silloin kun se vietiin seurakunnan päiväkerhoon, jossa muut lapset huusivat ja jossa lapsen korvia särki melusta). Lapsen maailma oli täynnä uutta ja outoa, ihmeellisiä uusia asioita oppi ja koki päivittäin, niitä ei tarvinnut pakottaa.

Nyt minä tiedän, mistä levottomuuteni ja sitä aina seuraava ahdistus johtuvat. Silti niiden kanssa eläminen ei ole yhtään sen helpompaa. Lääkitys auttaa hieman, mutta ei se ole sama kuin ihmeparannus. En parane tästä koskaan. Tulen aina käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja kestääkseni sisäistä ikiliikkujaani, kyetäkseni elämään päivästä toiseen sen kanssa. Onneksi en ole koskaan ratkennut moniin vaarallisempiin keinoihin kirjojen, television ja nyttemmin tietokoneen lisäksi. Onneksi minulla on koiria ja kissoja, jotka pitävät minut kiinni siinä, mikä on todellista, ja antavat hyväksyntää ja rakkautta. Onneksi olen oppinut tiedostamaan itseni, ja ainakin jossakin vaiheessa tajuamaan, että nyt ikiliikkuja on taas käynnissä.

Silti joskus toivoisin rauhaa.

Silmälasit

2012-02-07T09:27:00.002+02:00

Tein taas oikean addi-emämunauksen. Minun on pitänyt jo kauan, oikeastaan jo pari vuotta, hankkia uudet silmälasit. En vain ole saanut aikaiseksi, opiskelu on kuljettanut minua mukanaan, ja en ole vain kyennyt tekemään mitään sen ulkopuolella. Nyt sitten viimein sain lähdettyä optikkoliikkeeseen, ja hankin jo kauan tarvitsemani uudet lasit. Ja kun liikkeessä oli tarjous, kahdet yksien lasien hinnalla, hankin vihdoin kauan haaveilemani aurinkolasit omilla vahvuuksilla.

Floppihan siitä tuli. Aikaisemmat lasini olivat kaksiteholasit, koska lähinäkönikin on jo hieman huonontunut. Kaukanäkölasithan minulla on ollut jo viisitoistavuotiaasta lähtien. Mutta silti aina luin kirjat ja muut paperitekstit (ja purkit sun muut) ilman laseja, en koskaan oppinut käyttämään lasien alaosaa lukemisen apuna. Siksi ajattelin, etten oikeastaan tarvitse kaksiteholaseja, kun en niitä käytä siten kuin pitäisi. Halusin säästää rahaa, koska kaksiteholasit ovat huomattavasti kalliimmat kuin tavalliset.

Nyt minulla on sitten lasit, joilla en näe oikeastaan yhtään mitään. Näen kyllä hienosti maiseman ulkona, ties kuinka kauas. Mutta en näe kunnolla sitä, mitä syön lautaseltani, enkä näe selvästi näitä tietokoneen näppäimistön merkkejä joilla tätä tekstiä tähän naputtelen. Minun pitää istua noin metrin päässä tietokoneen näytöstä, että näkisin siinä olevan tekstin. Se siitä rahan säästöstä, minun pitää hankkia vielä yhdet lasit, koska käytän tietokonetta päivittäin. Lisäksi tarvitsen näkökykyäni luennoilla, kun katselen luentosalin etuosassa esitettäviä asioita, ja samalla kirjoitan muistiinpanoja. Se ei onnistu helposti, jos en näe mitä kirjoitan.

Aina aikaisemmin olen nähnyt kaukonäkölaseillani hyvin. En siis tullut edes ajatelleeksi, että näin voisi käydä. Ja mitä ilmeisemmin tämä on tosiaan oma mokani, eli en tule saamaan rahojani takaisin. Minun olisi vain pitänyt osata kertoa optikolle se, mihin eniten käytän näköäni, eikä tehdä itse päätöstä siitä, millaisia laseja tarvitsen. Sama vika aina, olen niin varma asiastani, etten osaa kuvitellakaan muita vaihtoehtoja. Ja jos kukaan ei niitä minulle kerro, en osaa myöskään kysyä.

Tosin se minua ihmetyttää, että kun vedän lasit alas nenälleni ja pitelen niitä hieman ilmassa, näen näytön aivan hyvin. Kun työnnän ne ylemmäs siihen paikkaan, jossa yleensä pidän laseja, kaikki muuttuu sumeammaksi. Mielessäni kaihertaa ajatus, että jos näissä sittenkin on jotain vikaa oikeasti? Tänään tai huomenna menen hakemaan aurinkolasit, ja yritän selvittää asiaa. Tuntuu siltä, että ADHD-coach olisi ihan hyvä saada mukaan. Ikävä kyllä minulla ei sellaista ole.

Pakkasen lopetus

2012-02-06T08:24:00.000+02:00

Jos kirjoittaisin muutakin yhtä ahkerasti kuin tätä blogia, olisin jo kirjoittanut kirjan, kenties useampiakin. Tallensin kaikki nämä tekstit, yhteensä 370 liuskaa sanoja rivivälillä yksi, otsikot ja kappaleen jaot mukaan lukien. Hämmästyin myös tekstin sisällön luettavuutta ja jopa tiettyä filosofissävyistä pohdiskelua. En muistanut kirjoittaneeni niin, kuvittelin vain suoltaneeni pääni sisältöä inkoherentisti, paiskanneeni aivojeni tuotoksen sellaisenaan tänne. Luulin, etten osaa kirjoittaa sellaista hienoa, pohdiskelevaa tekstiä, että olin vain valittanut ja surkeillut ja ollut oman itseni sisässä. Mutta jotenkin olen onnistunut ripottelemaan itsestäni kertoviin blogiteksteihin jotain laajempaakin. Siksi sävähdyin huomaamaan, että olenko kutistunut näinä vuosina, koska minusta on alkanut tuntua siltä, etteivät uusimmat blogitekstini enää yllä samaan. Vaikka ehkä sitä ei koskaan osaa nähdä lähelle.

Tilastoja katsoessani näen myös, että kyllä tätä joku lukee, tai ainakin eksyy tänne joskus. Ei niin paljon kuin erästä toista blogiani, joka kertoo aivan muista asioista ja jota kirjoitan ihan oikealla nimelläni, mutta silti. Huomasin myös tallentaessani näitä tekstejäni, että olen joskus saanut paljonkin kommentteja, ja aika montaa niistä en muista saaneeni. Olen kai siirtynyt jo eteenpäin blogissa enkä ole huomannut niitä, siitä anteeksi kommentoijille jos en ole vastakommentoinut. Mietin myös sitä, olenko muuttunut niin hurjaksi, että kukaan ei enää uskalla kommentoida? Tiedän, että voin reagoida negatiivisiin kommentteihin rajustikin, mutta annan sen itselleni anteeksi. Olenhan vihdoinkin oppinut puolustamaan itseäni, ja uskon jopa että olen siihen oikeutettu. Valtioviisautta olisi pysytellä hiljaa, tietenkin, joskus en vain siihen kykene.

Joskus on hyvä lukea vanhoja kirjoituksiaan, olivat ne sitten fiktiota tai tällaisia heittoja kuin täällä blogissa. Tosin oli se yllättävän vaikeaakin, lähinnä siksi, että se herätti liikaa ajatuksia.

* * *

Onneksi pahat pakkaset ovat nyt ainakin hetkeksi ohi. Kylmä tekee minusta hidassoutuisen, elän elämääni säästöliekillä. Liikkeetkin hidastuvat, käden nostaminen ja jalan siirtäminen tuntuvat kestävän niin kauan. Ehkä se on vain harhaa, tai ehkä se on aika joka talvella hidastaa kulkuaan. Ainakin talvet tuntuvat pitemmiltä kuin kesät, vaikka nytkin näyttää siltä, että varsinaista lumitalvea tulee olemaan vain parisen kuukautta. Pimeä sitten on kestänyt, kuten aina.

Asumme kuten jurtassa, matto ulko-oven sisäpuolella roikkumassa. Meillä on kylmä kuisti, ja ulko-ovessa ei ole sisäovea. Kuistin ovi olohuoneeseen on hatara, ja sen raoista tulee. Joten sain idean ripustaa maton ulko-oveen. Se itse asiassa auttoikin. Idea oli muistuma vanhoista elokuvista, joissa joskus ulko-oven suojana roikkuu vanha peite. Ei järin modernia, mutta jos se toimii, olemme sitten muinaisia. (Muinainen se on tämä talokin mukavuuksiltaan, keittiön viemäri jäätyi taas kerran niin, ettei se vedä yhtään mitään. Astiat siis pestään nyt vessassa.)

Niin tai näin, aina väärinpäin

2012-02-02T09:31:00.002+02:00

Olen tehnyt suururakkaa. Olen tallentanut näitä blogitekstejäni alusta asti tekstinkäsittelyohjelmaan. Sillä ei tämäkään blogi tule olemaan täällä ikuisuutta (voisi tietysti väittää, ettei mikään ole ikuista ja varsinkaan tämä netti, mutta tässä tarkoitan ikuisuudella sitä aikaa, kun vielä on netti ja tietokoneet. Tietysti voisi myös ajatella, että sitten kun koneet ovat taas muuttuneet uudemmiksi ja hienommiksi, tämä blogi on täällä, vaikka en enää voi avata sitä dokumenttia, johon olen sen tekstit tallentanut. Mutta silti haluan ne yhteen ja samaan tiedostoon, koska haluan lukea ne läpi. Se on helpompaa siten).

Olen samalla lukenut joitakin vanhoja kirjoituksiani, silmäillyt toisia. Olen huomannut tietyn eroavuuden vanhemmissa teksteissä verrattuna nykyisiin, viimeaikaisiin. Tyylillisen, kenties, mutta sisällöllisenkin. Ja silti ero ei ole niin huomattava. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki onkin muuttunut. Sisäisesti olen edelleenkin aivan sama kuin aloittaessani tätä blogia. Olen taas oppinut paljon asioita, mutta ne eivät ole jättäneet jälkeensä kuin pintanaarmuja. En tiedä, olenko kasvanut yhtään. Lukiessani kirjoittamaani minulle tuli tunne, että on tapahtunut päinvastoin. Olen pienentynyt sen sijaan että mieleni olisi avautunut, laajentunut. Se pelottaa.

Olenko yrittänyt liiaksi ahtautua tavallisen ihmisen muottiin? Tai kasvaa yhteiskunnan odottamaan suuntaan? Kyllä, näin on tapahtunut. En ole onnistunut siinä kovin hyvin, mutta olen onnistunut herättämään vanhan syyllisyydentuntoni, olen kasvattanut sen voimakkaammaksi kuin koskaan.

”Olet taakkana miehellesi.”

”Kaikkien pitää kyetä elättämään itsensä.”

”Mitä miehesi sukulaiset sanovat, kun hän on joutunut maksamaan talonne yksin?”

”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.”

Kolme ensimmäistä väittämää olen kuullut eri muunnelmina tuntemieni ihmisten suusta. Viimeisimmän lähdettä ei tarvinne selitellä. Kaikki nämä, ja lukuisat muut, lamaannuttavat minut. Ne vievät onnen arjestani, tekevät siitä jatkuvaa yrittämistä. En kykene rentoutumaan.

Ei tietenkään koko ajan. Kirjoituksessa aina tiivistyy tämän hetken ajatus, kasaantuu yhteen kohtaan monta eri päivää pitkältä ajalta. Tähän nimenomaiseen hetkeen kasaantuu taakkaa kaikista lukemistani aikaisemmista kirjoituksistani. Ajattelen: Vaikka ne ovatkin olleet välillä melkoista tilitystä, ne ovat olleet suoria ja rehellisiäkin. En ole pidätellyt. Nykyään pidättelen tekstiäni, suitsin sen ja joskus puen sille kankikuolaimetkin. Hallitsen sitä.

Mistä tämä sitten johtuu? Olen ehkä jakanut tätä osoitetta liian vapaasti tuntemilleni ihmisille. En ole koskaan helposti paljastanut haavoittuvuuttani enkä sisimpääni. Kun kirjoitan tätä blogia, se tulee väkisinkin ilmi. Ilmenee, että olen välillä heikko, en jaksa, epäilen, epäröin, pelkään. Olenkin inhimillinen! Mutta niin ei saa olla, koska heikot syödään.

Presidentti on arvojohtaja. Kompakti talousnero vai infantiili idealisti. Siltä se välillä tuntuu, tämä asetelma. Kylmä ja lämmin, järki ja tunteet. Voiko niiden välillä valita oikein? (Ja mikä on totuus?)

(Nyt lukija hämmentyi, hyppäsin omista sisäisistä tuntemuksistani presidentinvaaleihin. Minulle nämä vaalit kuitenkin heijastelevat omaa sisäistä tilaani. En tunne sopivani tähän yhteiskuntaamme, nykykulttuuriin – kulttuuriin laajempana käsityksenä, käsityksenä ihmiskunnan arvoista ja päämääristä – sen materialistinen syli/ote on minulle kylmä ja kolkko.)

Voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Talitiaiset, sinitiaiset ja muut odottavat ulkona jalkojaan höyhenten sisällä lämmittäen. On aika viedä niille lisää pähkinöitä.

Kylmät varpaat

2012-01-31T16:05:00.004+02:00

Talven pakkaset ja lattia, jota ei ole eristetty. Jalassa kahdet villasukat ja huopatöppöset. Jalkoja paleltaa. Laitoin pesuvatiin kuumaa vettä ja työnsin jalat siihen. Ihanuus kesti hetken, sitten jalat oli pakko ottaa pois ja kuivata, ja laittaa taas villasukat. Mutta oli se sen arvoista sen pienen hetken ajan.

Sain uudet silmälasit, ja nyt silmät pistävät vastaan. Ne eivät millään halua tottua uuteen tapaan nähdä, suurimmaksi osaksi kaikki liian lähellä oleva on sameaa, kuten tämä näppäimistö, jolla kirjoitan. Koska en osaa kymmensormijärjestelmää, joudun ottamaan lasit pois, vaikka olisi parempi pitää niitä paikallaan mahdollisimman paljon. Nyt saan ainakin tietää edes hitusen siitä, miltä äidistäni tuntuu, kun hän ei näe kunnolla. Ymmärtää hänen ärtyisyyttään ja haluaan purkaa se johonkin, johunkuhun, toiseen ihmiseen. Haluaisin itsekin heitellä esineitä yrittäessäni navigoida sumeudessa.

Ostin uuden kännykänkin, pinkin kosketusnäytöllä (vanhan näyttö halkesi, kun se putosi kädestäni pöydälle). Samaa aikaa silmälasien kanssa saan totutella näytön herkkyyteen - se haluaa tehdä mitä haluaa, eikä mitä minä käsken. En ole vielä löytänyt puhelimesta paikkaa, jossa korvaluurin äänen tehoa voisi pienentää, niinpä joudun pitämään puhelinta kaukana korvastani kun joku soittaa. Ohjekirjasta voisi tietysti vilkaista.

Olen nyt opettanut ihmisiä ensimmäistä kertaa oikeasti. Siten oikeasti, että saan siitä palkkaa. Aikaisemminhan olen kyllä luennoinut koirien ruokinnasta ja muusta harrastustoiminnasta, mutta palkatta (tosin matkakulut taidettiin kerran korvata). En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä kokemuksesta. Se oli hauskaakin, mutta stressaavaa. Valmistelin sitä viikon etukäteen, ja kurssin aikana en nukkunut kuin muutaman tunnin yössä. Ehkä siihen voisi tottua niin, että stressitaso ei nousisi huippulukemiin?

Sunshine Award

2012-01-26T15:07:00.004+02:00

Yllätyksekseni sain palkinnon haasteen kera. Punastun ja sydämeni tykyttää tavallista nopeammin, olen siis iloinen. Tosin en tiedä yhtään, pitääkö haaste linkittää ja minne, joten linkitän sen antajan postiin. Tehtävänä on kirjoittaa jotain palkintokuvasta, ja sitten jakaa se 12:sta blogille, joita pitää tärkeänä. No, tässä taitaa käydä niin, kuten yleensäkin näissä jakamisjutuissa (en ole koskaan saanut lähetettyä esimerkiksi ketjukirjeitä tarpeeksi monelle henkilölle), eli en kykene jakamaan tätä vaaditulle määrälle blogeja. Varsinkin kun yksi niistä on blogi, josta tämän sain. Ei liene tarkoituksenmukaista lähettää tätä bumerangina takaisin. ;)

Minun pitäisi juuri nyt tehdä esitelmää ensi viikonloppuna vetämääni kirjoittamiskurssia varten, joten tietenkin kirjoitan blogiini (johon en aikonut kenties enää ollenkaan kirjoittaa). Eikö se olekin aivan loogista? Ja nyt ajattelen kesää.

Kehäkukkavoide. Oli aika, jolloin en tullut toimeen ilman, minulla oli sitä aina vessan peilikaapissa. Sen tuoksu jo auttoi ihoa silenemään, ja virkisti mieltäkin. Kehäkukka on muutenkin hyvä kasvi, se auttaa monenlaiseen vaivaan.

"Kehäkukkaa käytetään ulkoisesti kääreina, tinktuurana ja öljyvalmisteina

huonosti paraneviin haavoihin, auringonpolttamiin, ihottumiin ja tulehdusten

hoitoon. Sisäisesti ja huuhteluina suoliston ja emättimen haavaumien ja tulehdusten

hoitoon; myös suun tulehdusten hoitoon. Kylvyissä se rauhoittaa ja pehmentää ihoa

ja hoitaa tulehduksia."

(Raipala-Courmier Virpi, Luontoäidin kotiapteekki, WSOY 2001, s. 120-121)

Kehäkukkia olen aina istuttanut kasvimaan ympärille, ja kukkapenkkiinkin. Tosin viime kesänä se jäi tekemättä, kuten kaikki muukin puutarhanhoito. Aikaisemmin minulla oli talvisin niiden kukkalehtiä kuivattuna savipurnukassa. Sekoitin niitä muihin yrtteihin teejuomaksi.

Liittyy niihin muuan epämukavakin kokemus. Kerran niitä tarjottiin salaatissa, kokonaisia kukkamykeröitä sellaisenaan. Erehdyin tunkemaan mykerön suuhuni, ja kesti kauan, ennen kuin sain sen pureskeltua ja nieltyä. Kehäkukan mykerö ei ole sellainen, jonka haluan tuntea suussani, se mukelsi ympäri suuta eikä maistunut juuri miltään. Se oli jopa hieman kitkerä, melkein purukumimainen, sellaista purukumia, joka täyttää koko suun ja jonka pureskelu tuntuu työltä.

Ensi kesänä haluan taas istuttaa niitä.

Ja nyt siihen osioon, jota en kykene täyttämään täysillä. Eli ne blogit, jotka haastan mukaan:

Mistä puhutaan, olen eri mieltä, Viistolla pinnalla, Pienen kissan blogi, Addinainen, V for Books, ADHD.

Talven seisaus

2012-01-20T12:36:00.005+02:00

Tammikuu, syntymäkuukauteni. Vuoden kylmin ja tylsin kuukausi. Onhan se kaunis, kun taivas illalla himmertää hentoa liilaa ja sinertävän kylmät tynkkylumiset puut piirtävät siluettejaan sitä vasten. Tällaisina pilvisinä päivinä kaikki on kuitenkin paikallaan seisovaa ja tukahduttavaa. En ole koskaan nauttinut talviurheilulajeista, into hiihtoon tapettiin koulussa, samoin luisteluun (kun oli koulun huonoin luistelija joka ei osannut edes pysäyttää vauhtiaan, niin kyllä siinä halu luistella vapaaehtoisesti katosi aika nopeasti. Tai kun jätettiin hitaana hiihtäjänä viimeiseksi ja joutui hiihtämään yksinään takaisin koululle kun kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin aikoja sitten – myös opettaja – joka muuten ajoi itse autolla koululle urheiluhallilta jolla kävimme hiihtämässä). Vasta aikuisuuden ja lumikenkien myötä olen saanut edes jonkinlaisen kosketuksen ulkoiluun talvella – ja tietenkin koirien, niiden vuoksi tekee melkein mitä vain.

Kävin vanhempieni luona alkukuusta. Sen jälkeen olen potenut nuhaa ja yskää, liekö ihan flunssa kyseessä. Koko syksyn söin Multivitaa ja jumalattomat määrät kiivejä ja join hedelmämehuja. Ilmeisesti vastustuskyky olisi tarvinnut muutakin tankkausta. Tänään olin jo lähdössä yliopistolle, mutta päätin sitten vastahakoisesti jäädä kotiin. En halua kimmastuttaa tautia uuteen intoon, kun on se opetuskeikkakin suunniteltavana. Vaikuttaa olevan niitä tauteja taas kerran, jotka lähtevät vasta kulumalla, sen verran sitkeästi se on nyt melkein kaksi viikkoa roikkunut muassa. Ehkä syynä on se, että koko aikana ei ole noussut kunnon kuumetta, vain hieman lämmönnousua. Kuumehan on merkki siitä että valkosolut käyvät innolla bakteerien ja virusten kimppuun, eikö?

Sairastamiseni aikana olen vain ollut. Ehkä elimistöni ja päänikin kaipasi sitä. Ennen joulua hössötin kuten kuka tahansa, siivosin (meillä kun siivotaan kunnolla vain jouluksi tai kun joku tulee käymään, joten kaikki syyt parempaan siivoukseen on käytettävä hyväksi).

Hiiret järjestivät lisäpuuhaa, en ole koskenutkaan keittiön kaappeihin tähän muuttomme jälkeen (josta on nyt yli kymmenen vuotta). Hiiret nakersivat seinään upotettujen kaappien takaseiniin koloja, joista tulivat kaappeihin. Ensiksi siivouskaappiin, sitten roska/romukaappiin, ja viimeiseksi leipäkaappiin. Eli siivosin kaikki kaapit, ja ostimme peltisiä säilytyslaatikoita jauhoille ja muille tykötarpeilla, ja jo pitkän aikaa suunnittelun alla olleen metallisen leipälaatikon. Lisäksi M kiinnitti yhden kaapin takaseinää metallilevyn, koska hiiret eivät uskoneet vähäisempää viritelmää. Löysiväthän ne kaapista koirien herkkuja nakerraltavaksi, muovipussissa olevia kuivattuja kananpaloja ja naudanmahapullia. Tunnustan jopa harkinneeni loukun käyttöä, mutta en sitten muistanut koskaan ostaa moista surmavälinettä, joten hiiret saivat pitää henkensä. Paitsi ne muutamat, jotka uskaltautuivat keittiöön saakka, ja jotka kissat armollisesti päästivät päiviltä. Yhden niistä löysin vuoteestani eräänä aamuna.

Nyt hiiret armollisesti pysyttelevät omalla puolellaan, eli seinien välissä ja "ullakolla" (ei se ole oikea ullakko, kunhan on vain sellainen puolikerros sisä- ja ulkokaton välissä). Metsähiiriäkin lienee tänäkin vuonna joukossa, ainakin päätellen niistä hyvin äänekkäistä loikkimisäänistä, joita ullakolta välillä kuuluu. Yhtenä talvena, kun käytimme elävänä pyydystävää loukkua, siinä oli aamulla kaksi metsähiirtä. Ne ovat todella suloisia ja kauniitakin, ja melkoisesti isompia kuin serkkunsa kotihiiret. Ne eivät myöskään aiheuta taloissa juuri mitään vahinkoja, joten päästimme ne vapaaksi ihan pihapiiriin. Kesäksi ne muuttavat takaisin metsään.

* * *

Olen vakavasti miettinyt tätä blogia viime aikoina. Jotenkin sen alkuperäinen tarkoitus on himmentynyt vuosien varrella. En enää pohdi ADHD-juttuja niin paljon, eikä minulla ole enää niin polttelevaa tarvetta selvittää sitä itselleni eikä muille. Toisaalta olenhan pohtinut tässä monia muitakin juttuja, tietenkin, tosin tarkoituksena on usein ollut niistäkin kirjoittaessa yrittää selvittää sitä, mikä tietyllä tavalla johtuu ADHDsta ja mikä ei. Mutta viime aikoina minussa on alkanut nousta tarve pohtia hyvinkin erilaisia asioita, kuin mistä olen tässä blogissa kirjoittanut, ja eri tavalla. Koska olen pedantti joissakin asioissa, en tunne että voisin tämän blogin yhteydessä kirjoittaa siten. Tämä blogi on kirjoitettu tietyllä tavalla ja tietyistä asioista. Olen yrittänyt pysytellä täällä hyvin lähellä totuutta, tai oikeammin todellisuutta. Olen yrittänyt kirjoittaa ajatuksistani niin hyvin kuin osaan juuri sellaisina kuin ne ovat, höystäen kirjoituksia välillä arkipäivän tapahtumilla. Kai tämä on toiminut myös varaventtiilinä, jossa olen välillä purkanut ulos ahdistusta ja mieltäni kaivavia asioita. Periaatteessa olen yrittänyt tutustuttaa lukijoita itseeni ja ajatuksenkulkuuni.

Nyt tuntuu, että jokin vaihe on tullut käsiteltyä. En minä vieläkään valmis ole (ja tuskin tulen olemaankaan), mutta tunnen sisäistä tarvetta siirtyä uusille urille. En tiedä miten tämä blogi sopii kuvaan tällä hetkellä. En kuitenkaan tee mitään radikaaleja päätöksiä tämän suhteen, vaan annan sen olla ja odotan. Jos tunne tarvetta kirjoittaa tänne vielä, en kiellä sitä itseltäni. Tällä hetkellä se tarve kuitenkin tuntuu väistyneen taka-alalle.

Vaaleansinertävänharmaata

2012-01-02T13:14:00.004+02:00

Ulkona, nimittäin. Löytyy siitä hieman vaaleanpunertavaakin joukosta kun oikein tarkkaan katsoo. Ja puiden rungot, joissa sapinkeltainen jäkälä kiertää runkoa aina vain ylöspäin, tai mustuneet halkeamat viiltävät tuohen kupruille.

Katselin mahdollisia kursseja keväälle, ja totesin, ettei niitä tosiaankaan ole sen enempää kuin mihin olen jo ilmoittautunut. Niitä ei vain yksinkertaisesti ole. Yllätyin, kun sain opintosuoritusotteeni ennen joulua, siinä luki että minulla on jo 180 opintopistettä kerättynä. Nyt minun ei oikeastaan kannata kahmia niitä lisää vain niiden keräämisen vuoksi, vaan keskittyä siihen mitä tarvitsen – eli syventäviin opintoihin. Olen niitäkin kyllä jo suorittanut jonkin verran, mutta oletan tarvitsevani vielä jotakin. Oletan, kun en pitkähkön tauon jälkeen ymmärtänyt mitään nettiin tekemästäni opintosuunnitelmasta, ja en löytänyt uusinta opinto-ohjelmaakaan. Nyt on siis se gradun tekeminen edessä ihan tosissaan.

Huippaa. Minä tekemässä gradua. Ei se voi olla totta. Kaikki tieto on ihan sekaisin päässä, ja vaikka tiedänkin, että kyllä se siitä selkenee kun vain alkaa tehdä, silti kaikki tuntuu juuri nyt kaaoksenomaiselta. Lisäksi vielä mahdollinen työharjoittelu ja se yksi työkeikka nyt tammikuussa. Pelottavaa, onko minusta oikeasti tulossa aikuinen?

* * *

Mietin tänään sitä, että kuinka iloinen olenkaan siitä, että minulla on fyysisiä ongelmia. Materialistisia tarkemmin sanottuna. Emme ole rikkaita, kun tulee kylmä ilma, talomme on kylmä ja nurkista tulee sisään, sähkölasku nousee, vaikka suurimmaksi osaksi lämmitämme pönttöuuneilla. Lattia on rossipohjalla, eli sen alla ei ole muuta kuin maata ja ilmaa. Seinissä on vanhat sahanpurut, joita hiiret ovat siirrelleet edestakaisin käytäviä tehdessään (tykkään niistä pikku vilistäjistä, niiden jalkojen rapina ja vienot vingahdukset saavat hymyilemään).

Painoni on taas noussut, painoin nyt 58 kiloa kun punnitsin itseni välipäivinä. Siinä on kaksi kiloa lisää loppukesästä/syksystä. Seuraan tätä painonnousua mielenkiinnolla, koska minulle se on aivan uutta. En ole koskaan vahtinut syömisiäni enkä varonut kaloreita, en ole koskaan ollut dieeteillä (ellei sitä melkein kahdeksan vuoden lakto-ovo-jaksoa lasketa). En ole koskaan harrastanut aktiivisesti mitään liikuntaa. Ehkä minusta on tulossa aikuinen tälläkin saralla? Mutta siihen ongelmaan, joka tähän liittyy. Painoni kun kerääntyy mahaan, ei siis ylävatsaan, vaan minulle tulee pömppömassu. Osa siitä menee lantioonkin, mutta suurin osa on mahan kohdalla. Mikä merkitsee sitä, että joudun kohta housuostoksille, entiset kiristävät jo ikävästi. Kun vain tietäisin mistä löytyy housuja henkilölle, jolla on pömppömasu, mutta ohuet ja pitkät sääret ja lyhyt selkä, ja joka ei voi sietää minkäänlaista painontunnetta vyötärön seutuvilla.

Kenkiin liittyy hieman samantapainen ongelma. Ostin sitten itselleni talviulkoilujalkineet netin kautta, sellaiset joilla on hyvä lähteä koirien kanssa kävelylle, koska niissä on pysyvät nastat pohjissa. Ongelma niiden kanssa on vain se, että kun laitan yhdet hieman paksummat villasukat, teräosa sopii jalkaan mukavasti, mutta nilkkaa hiertää, koska se on liian löysä. Jalkateräni on kokoa 39-40, mutta nilkkani ovat luultavasti kokoa 37-38. Kesäkengissä tämä ero ei vaikuta, koska kesäkengät ovat yleensä matalavartiset. Minun täytyneekin alkaa käyttämään lyhyitä säärystimiä kengän varren sisällä, että saan hiertymisen loppumaan.

Ja miksi olen näistä ongelmista iloinen? Siksi, että jos niitä ei olisi, eikä lukuisia muita, jotka liittyvät fyysiseen maailmaan (kuten siivoaminen, pyykin pesu, ruoan laittaminen...), niin ainoat jäljelle jäävät ongelmat olisivat ihmissuhteissa! Jos meillä olisi rahaa kuin roskaa, voisimme teettää kaiken muilla – ja sitten jäisi aikaa puida ihmissuhteita loputtomiin.

Kun lukee kirjoja tai katsoo televisiosarjoja rikkaiden ihmisten elämästä – niin fiktiota kuin ne ovatkin – tulee sellainen olo, että onpa rasittavaa. Minusta se tuntuu huomattavasti ahdistavammalta kuin fyysinen puutos elämässä. Kun saan ratkaista jokapäiväisiä materialistisia ongelmia, tai kun palelen, kun sisälle tuulee, olen tyytyväinen siihen lievään epämukavuuteen. En haluaisi luopua siitä, vaikka yhtäkkiä saisinkin läjän rahaa. Se pieni epämukavuus pitää minut elossa. Tukehtuisin ilman sitä, tukehtuisin, jos minulla ei olisi mitään muuta valitettavaa kuin ihmisten väliset suhdekiemurat.

* * *

Pyykki völlyy koneessa, koirat torkkuvat jaloissani ja nenäni vuotaa. Talven (ja vuoden 2012) ensimmäinen nuha, onneksi lievä sellainen. Odottelen kuukautisten alkamista, kun niiden pari ensimmäistä päivää on ohi, on aika lähteä katsomaan miten vanhempani jaksavat. Vierailu, jota en odota innolla, mutta joka tuntuu tarpeelliselta tehdä.

Piano

2012-01-01T16:22:00.004+02:00

Kuuntelen Adelen konserttia YLE Areenasta. Adelen kaunis ääni lumoaa. Silti se saa minut surulliseksi, ja luultavasti ei (kai?) sillä tavalla kuin voisi olettaa. Se nimittäin saa minut ajattelemaan sitä, kuinka paljon aikaa olen hukannut omassa elämässäni. Adele on 23-vuotias, ja ainakin yhden esittämistään lauluista hän on kirjoittanut 16-vuotiaana. Mieleeni putkahtaa ajatuksia, kuten: en ole oikeasti lahjakas missään, koska kun on oikeasti lahjakas, sitä on alusta asti. Tai: minulla ei ole enää aikaa tehdä mitään, koska kaikki ne jotka ovat tehneet itsestään jotain ovat aloittaneet jo nuorina. Heillä on ollut päämäärä ja voimakas halu saada tehdä sitä jonka he ovat tunteneet itselleen oikeaksi.

Sitten tulen ajatelleeksi, että entäs jos joku olisi sanonut Adelelle kun hän oli lapsi ja nuori ja laulanut, että älä kie'u siinä? Jos kukaan ei olisi arvostanut hänen kykyjään? Oletan (en nyt viitsi tarkastaa asiaa Wikipediasta tai muualta), että hän on saanut harjoittaa musiikillista lahjakkuuttaan jo lapsena, kenties pianotunneilla. Oletan, että häntä on tuettu lahjakkuudessaan. Entä jos ei olisi ollut näin? Jos häntä olisi vain tukahdutettu ja käsketty olemaan hiljaa ja kiltisti, jos hän olisi elänyt ympäristössä, jossa kukaan ei olisi millään tavalla arvostanut hänen lahjojaan? Kyllä hän varmaan olisi silti laulanut, mutta olisiko hänestä tullut sitä mitä hän nyt on?

Miksi itse annoin periksi? Ala-asteella sain voimakkaan tuntemuksen siitä, että minut on tarkoitettu opettamaan. Se ajatus kuoli koulukiusaamiseen, koska en tiennyt enkä osannut kuvitella muita keinoja opettaa kuin lapsille ja nuorille, ja takaisin ala-asteella tai yläasteella (tai lukioonkaan) en todellakaan halunnut. Lukiossa sain samanlaisen voimaakkaan tuntemuksen kirjoittamisesta. Tiesin, että haluan kirjailijaksi. Opintojen ohjaaja kertoi minulle, ettei Suomessa elä kirjailijana, ja että kenties voisin opiskella journalistiksi ja sitten kirjoittaa siinä sivussa. Inhosin ajatustakin, ja tiedän yhä, etten pystyisi journalistin ammattia harjoittamaan. Pelkään ihmisiä liikaa ja en ole tarpeeksi röyhkeä. Sitäpaitsi lukioaikaiset numeroni olivat niin huonot, etten olisi ikinä päässyt mihinkään yliopistoon – ja epäonnistuin yleensä aina kokeissa, siis oletin näin käyvän pääsykokeissakin. Hautasin siis senkin haaveen.

Nyt opiskelen yliopistossa sekä luovaa kirjoittamista että siinä sivussa pedagogiaa (tavalla tai toisella). Olen hakenut harjoittelupaikkaa opettamisen parissa. Silti edelleen ajattelen: olen liian vanha. Minun olisi pitänyt olla rohkeampi ja varmempi nuorempana, minun olisi pitänyt tehdä tämä jo silloin. Toisaalta: ei minulla ollut mahdollisuuksia. Kukaan ei kertonut minulle mistään muista mahdollisuuksista tehdä sitä mitä olisin halunnut kuin niistä perinteisistä. Äitini ei niistä tiennyt, ja eivät kai sitten opettajanikaan. Tai luultavammin: opettajat eivät välittäneet, koska numeroni olivat huonoja. He luultavasti ajattelivat, etten ole lahjakas ja minua ei siten kannata kannustaa muuhun kuin tavanomaisuuteen.

Sisäisesti en tunne itseäni yhtään sen vanhemmaksi kuin pikkulapsena. En tunne muuttuneeni juuri ollenkaan, olen vain oppinut lisää maailmasta ja ihmisistä. Osaan yhdistellä asioita eri tavalla nyt kun minulla on tietoa. Mutta tunteeni ovat samat, samoin sisäinen tuntemukseni siitä, kuka ja mikä olen. Samat asiat suututtavat minut edelleen, samat asiat ilahduttavat. Olen opetellut hillitsemään reaktioitani, mutta oikeasti haluaisin edelleen reagoida samoin. Itkeä kun joku loukkaa minua tai on minulle paha, nauraa ääneen ja juosta, kun minulla on todella hyvä olo.

Olisikohan aika hankkia se piano tai vastaava, jota en koskaan saanut lapsena, koska vanhemmillani ei ollut sellaiseen varaa?

Ettei kesä unohtuisi

2011-12-22T20:57:00.002+02:00

Harmaa päivä

2011-12-20T14:26:00.003+02:00

Miten voikin olla tällaisia päiviä. Harmaus hiipii joka puolelle ja valtaa kaiken, jopa mielenkin. Tänään olen istunut tietokoneella tajuamatta mistään mitään. Ulkona sataa vettä, on joulukuun kahdeskymmenes päivä. Nuoret koirat ovat sateessa, koska ne haluavat riehua. Toinen muorikoirista oli märkä tullessaan sisään, kuivasin sitä pyyhkeellä. Nyt märkyys on kuivunut sen turkkiin hiekkakerrokseksi, joka rapisee pois kun se liikkuu.

Eilen oli toisin. Heti aamusta viimeistelin tarinan, joka oli ollut kesken kauan. Kävin herrakoiran (jonka patit eivät olleet vaarallisia) kanssa metsäisellä räntäsadelenkillä. Herrakoira piti tarkkaan huolen siitä, etten eksynyt metsään, mikä olikin hyvä, koska silmälasieni toimivuus kärsii sateella huomattavasti. Vastasin kyllä yhteen pieneen työehdotukseen, ja tein pitkästä aikaa ansioluettelon (edelliset ovat kadonneet vanhojen tietokoneiden uumeniin), jonka sitten lähetin eteenpäin mahdollista harjoittelupaikkaa varten. Olin muutenkin tehokas ja aikaansaava.

Tänään aioin pakata joulupaketin vanhemmilleni, ja kenties siivoilla. Aivoni ovat lyöneet tyhjää. Ruumiini on tuskin olemassa.

Kaipa sitä saa olla yhden päivän horroksessa?

Omavaraisuudesta

2011-12-16T13:06:00.003+02:00

Luettuani Veloenan kirjoituksen, aloin taas kerran pohtia omavaraisuutta. Tietynlainen osittainen omavaraisuushan minulla oli pyrkimyksenä, kun ostimme tämän talon. Halusin talon, jossa olisi riittävästi maata ympärillä omenapuille, marjapensaille ja kasvimaalle. Halusin myös, että jos tulee tarve, siinä voisi pitää kotieläimiä, kuten kanoja ja vuohia.

Lampaita meillä on ollut näiden tavanomaisempien lemmikkien lisäksi. Kasvimaatakin olen yrittänyt pitää välillä, useimmiten huonolla menestyksellä. Omenapuut tuottavat hedelmää joka vuosi, ja kyllä me niitä pari-kolme viikkoa syömmekin. Ikävä kyllä omenarupi on päässyt pesiytymään puihin, ja sen tuhoamiseksi pitäisi olla huomattavasti ahkerampi kuin mitä olen. Marjapensaitakin on, ja nekin tuottavat satoa, mutta useimmiten sekin jää lintujen talviravinnoksi. Parina vuonna olen tehnyt marjoista mehua, ja yhtenä vuonna taisin niitä jopa pakastaa.

Ehkä jos oikeasti tulisi kriisitilanne, ja minulla olisi aikaa, saisin enemmän tehtyä. Mutta nyt, kun en voi omistautua kokopäiväisesti omavaraisuuteen, se ei minulta onnistu. Talomme on rakennettu evakoille 1950-luvulla, ja tontti on lohkaistu viljelymaasta. Se on edelleen hyvin hedelmällistä ja multaisaa, mikä tarkoittaa sitä, että myös rikkakasvit viihtyvät. Varsinkin juolavehnä. Kun olen yrittänyt pitää kasvimaata, juolavehnä ja muut monivuotiset rikkakasvit peittävät kaiken alleen ennätysajassa. Olen seulonut multaa, käyttänyt kaikenlaisia katteita (ruohoa, lehtisilppua, sanomalehtiä, jopa muovia), tehnyt kohopenkkejä, reunustanut niitä matalilla puuaidoilla – turhaan. Juolavehnä kiipeää jopa matalan aidan yli päästäkseen kasvamaan muhevassa kasvimaan mullassa. Puhumattakaan voikukista, joiden juurten kitkeminen maaperästä on melkein mahdotonta, ja joka vuosi ne siementävät lisää.

Lisäksi tulevat etanat, kaaliperhoset ja muut tuhohyönteiset. Vaikka olen istuttanut kasvisten väliin kukkia ja yrttejä ja noudattanut neuvoja siitä, mitä minkäkin viereen tulee istuttaa hyönteisten hämäämiseksi – eipä ole tepsinyt. Yritin yksi kesä kasvattaa ruusukaalia isossa kukkaruukussa, vieressä monenlaisia kukkia ja yrttejä – seurauksena oli se, että perhosen toukat pulskistuivat. Jos mukaan kuvaan otetaan jänikset, myyrät, hiiret ja jopa rotat (kaikkia löytyy lähiympäristöstä), niin ei olisi omenapuistakaan paljoa jäljellä, jos ne eivät olisi turvassa koira-aitauksessamme parimetrisen verkkoaidan takana. Koirillakin lienee osuutensa siihen, etteivät jänikset ja jyrsijät kovin hanakasti yritä aitauksen sisäpuolelle.

Olin myös niin hassu, että halusin tehdä kaiken työn käsivoimin. Eli ensin irrottelin ruohotuppaat talikolla ja lapiolla, käänsin maan käsin ja seuloinkin sen aluksi. Vaikka olin tuolloin tottunut tekemään kaikenlaista ja käsivoimiakin oli enemmän kuin nyt, se oli silti melkoisen raskasta puuhaa, kun ottaa huomioon, että pihamaa oli ollut rikkaruohojen vallassa ja villiintyneenä vuosikaudet. Jossakin vaiheessa ostimme sitten kottikärrytkin... (josta tulikin mieleeni, että M:n täytyy varmaan opetella tekemään puusta pyörä niihin, jos kriisi iskee – eihän sitten enää mistään saa kumisia pyöriä).

Kaivon meille sentään saisi kaivettua, tontillamme on sellaisia kohtia, joista vesi jo nyt melkein tihkuu läpi. Tosin minulla ei ole pieneintäkään tietoa siitä, miten kaivon seinämät pystyy tukemaan niin, etteivät ne romahda. Ja mistä sen tiedon löytää sitten, kun ei ole käytettävissä Internettiä eikä kirjastoa?

Luonnon antimia osaan sentään käyttää hyödyksi. Tiedän paljon kasveista, esimerkiksi sen, että edellä parjaamani juolavehnän juuret ovat hyvin ravintopitoisia, samoin voikukan. Ja osmankäämin juuretkin toimivat makoisena lisänä tulevaan ruokavalioon. Tunnen jonkin verran sieniä, ja on minulla hyllyssä sienikirjakin, josta voin etsiä apua tarvittaessa (sienistä tulikin mieleeni, löysin eilen männyn alta vasta putkahtaneen sienen – luultavasti jonkin rouskun – joulukuussa!). Kuusenhavuja voi keittää talvella vedessä ja nestettä juoda, siitä saa C-vitamiinia. Voikukista voi käyttää muunkin kuin juuren, ja muitakin kukkia ja luonnonkasveja voi kerätä ja kuivattaa.

Suolasta voi tulla melkoinen pula, se kun maustamisen ohella muutenkin tarpeellista elimistölle. Jopa villit eläimet etsivät suolaa (suoloja) luonnosta syömällä maata. Sen puutteeseen en keksi minkäänlaista omavaraista keinoa.

Sitten ne kotieläimet.

Kanoja voisin jo nyt hankkia, ostaisin vain yhdeltä tutulta puolimaatiaiskanan poikasia tai kananuorikkoja – näin olenkin jo pitkään haaveillut tekeväni. Kanoista saisi munia sekä meille ihmisille että näille lihansyöjäeläimillemme. Tosin kanoja pitäisi olla sopiva parvi, ja niillekin jotain ruokaa, ainakin talveksi. Huonolla ruoalla ne eivät munisi kuitenkaan riittävästi. Lisäksi pitäisi olla kukko, koska kanat eivät elä ikuisesti, joten aina pitäisi olla uusi sukupolvi kasvamassa. Ja ne kukkopojat, joita väkisinkin tulisi, pitäisi kyetä tappamaan, koska muuten niitä olisi liikaa ja ne alkaisivat tapella keskenään. Vanhojakin kanoja pitäisi pystyä lopettamaan, koska ne eivät enää munisi tarpeeksi ja uusille pitäisi tehdä tilaa (eikä niille kaikille kuitenkaan riittäisi ruokaa).

Vuohistakin olen haaveillut, ja kerran jo meinasinkin ostaa kääpiövuohen kuttukilin. Vuohelle vain pitäisi olla sopiva tila, jossa se voisi olla talvella. Silloin meillä vielä oli belgianjättikani Molli, joka asusteli vajassa (jossa sillä oli tilaa kaivaa ja juosta), ja suunnittelin kääpiövuohesta sille kaveria, mutta vajaan olisi pitänyt lisätä eristeitä vuohta varten. Suomalainen vuohi olisi varmaan tullut toimeen samassa lämpötilassa kuin Mollikin, mutta sen kääpiöserkku ilmeisesti ei. Vuohesta saisi maitoa, mutta sitä varten pitäisi olla myös pukki, koska kutun pitää saada kili joka vuosi että se tuottaisi maitoa. Muuten se menee umpeen kuten lehmäkin. Jos se saisi pukkikilin, se pitäisi teurastaa, koska kriisitilanteessa ylimääräisiä eläimiä ei vain kertakaikkiaan voisi pitää. Ja vuohikin vanhenee, ja molemmat, kuttu ja pukki pitäisi teurastaa jossakin vaiheessa, ja tietenkin pitäisi olla nuoria yksilöitä jatkamassa sukua. Sisäsiitos saattaisi olla piakkoin ongelmana, jos mistään ei saisi hankittua vieraita geenejä (sama tietenkin myös kanoilla).

Peruna onneksi kasvaa melkein missä vain. Katselin aikoja sitten dokumentin, jossa Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat neuvoivat, miten perunaa voi istuttaa vaikka nurmikkoon, ja se silti tuottaa satoa. Ei varmaan aivan niin paljon kuin multavassa pellossa, mutta joka tapauksessa. Lisäksi peruna säilyy kohtalaisen hyvin vaikka maakuopassa. Ei ihme, että peruna Eurooppaan tultuaan helpotti ruokapuolta kovasti, ja että siitä tuli niin suosittu kuin se nykyään on. Ikävää on se, että itse saan perunasta ilmavaivoja ja löysän vatsan, mutta ehkä sekin korjaantuisi, kun oppisi syömään niukasti.

Kalaa saisimme myös, tosin en tiedä mistä. Kanootin raahaaminen vesistöjen ääreen ilman autoa olisi melkoinen työ, ja sen jättäminen veden ääreen taas mahdollistaisi sen, että se voitaisiin varastaa. Kaipa sitä olisi lähdettävä mato-ongelle joen varteen, aivan kuten joskus kun olin pikkutyttö. Koirille ainakin kelpaisivat särjet ja ruutanut sun muut nykyisin roskakaloiksi lueteltavat veden eläjät. Ja kai sitä voisi järvisimpukoitakin kaivella pohjamudista ja syödä, samalla kun niitä osmankäämin juuriakin.

Mitäs vielä – keväällä voisi ainakin laskea koivuista mahlaa, tosin sen säilyminen on epävarmaa ilman pakastinta. Ja kasviksia ja luonnonkasveja voisi varmaan hapattaa säilyvyyden parantamiseksi. Ja onhan meillä ruusupensaitakin, joista saa syksyisin kiulukoita. Ja pihlajastakin saa marjoja.

Kissat pitäisi varmaan päästää ulkoilemaan vapaasti, jotta ne voisivat pyytää osan ravinnostaan itse (ja toivoa, ettei kukaan havittelisi kissapaistia – tosin tällä seutukunnalla lienee niin paljon metsästäjiä ja riistaa, että kissa varmaan ammuttaisiin vain huvin vuoksi...).

Koirien kanssa voisi tulla vaikeampaa. Pitänee hommata ase itsekin, että saa niille jotain tukevampaakin kuin munat ja kalat. Tosin, ammuksetkin loppuvat jossakin vaiheessa...

Vuoden pimein aika

2011-12-15T11:56:00.002+02:00

Olen nyt ollut useamman päivän vatsataudissa. En missään maailmaakaatavassa kouristelukierteessä, vaan ihan vain sellaisessa, jonka takia joudun juoksemaan vessaan vähän väliä. Liekö iskenyt yliopiston vessoista, vai onko tämä stressin purkautumista nyt, kun maanantaina oli viimeinen kurssitapaaminen? Eilen oli hieman parempi olo, mitä nyt tyhjensin itseäni pari kertaa, tänään mahassa kiertelee ilma ja tunnen kuinka se poksahtelee ja aiheuttaa sellaisen olon kuin vatsassa olisi tyhjä tila jossa on vain kaasua.

Tänään on herrakoiran eläinlääkäriaika. En oikein usko, että patit olisivat mitään vakavampaa, on niitä koirillani aikaisemminkin ollut. Mutta entä jos ne ovatkin, mitä sitten? Kauhistuttaa ajatellakin asiaa, herrakoira on niin rakas ja läheinen. Toivottavasti herrakoiraa ei sentään tarvitse nukuttaa tutkimuksen ajaksi, vaikka yleensä tällaisissa tapauksissa patista joudutaan kyllä ottamaan koepala. Koirien narkoosin seuraaminen vain on niin inhottavaa, varsinkin se heräämisosuus, kun koira huojahtelee ja yrittää nousta mutta ei kykene, ja sitten se on ihan pyörällä päästään.

Mietimme eilen M:n kanssa sitä, miten olemme molemmat tottuneet (opetelleet) melkein koko ikämme siihen, että mitään ei kannata tehdä niin hyvin kuin oikeasti osaisi. Siis koulussa ja töissä, ja aika usein (minun kohdallani) harrastuksissakin. M:lle se töissä johtuu siitä, että jos tekee kaiken todella hyvin, sitten rupeaa ärsyttämään se, että toiset eivät tee (tai ehkä eivät pysty samaan?). Minulla se johtuu siitä, että näin on opetettu – tai olen oikeastaan oppinut.

Jos on jossakin asiassa parempi kuin joku toinen, siitä joutuu tuntemaan syyllisyyttä. Ja jos se asia on sellainen, jota ei yleisesti arvosteta kasvuympäristössä (tai ainakaan sitä arvostusta ei tuoda mitenkään esiin), sen oppii tekemään keskivertaisesti. Tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja tekisi enemmän kuin pitäisi, siitä ei seuraa mitään, tai siitä saattaa seurata jopa jotakin negatiivista. Joutuu kenties silmätikuksi tai epäsuosioon (niin koulussa kuin työpaikallakin). Oppii alentamaan itsensä.

Isäni on duunarin lapsi ja itsekin duunari. Äitini on pienviljelijän tytär. Koulussa kuuluin alimpaan yhteiskuntaluokkaan. Lisäksi olimme köyhiä, ja isäni oli ulkopaikkakuntalainen ja vieläpä merimies – senhän tietää millaisia ne merimiehet ovat. Koulussamme oli tiukka nokkimisjärjestys, oli ne herrojen lapset, sitten ne keskiluokan ja sitten ne, joiden vanhemmat olivat työpaikassa, jonka kaikki tiesivät ja tunsivat ja vaikka eivät olleet rikkaita niin olivat silti siksi arvostettuja. Ja sitten olin minä.

Opin piilottamaan itseni, en helposti, koska olin aika itsepäinen ja kovaääninen (lue: rehellinen ja suorapuheinen) ja näkyvä (välillä), mutta silti opin sen. Eihän se tietenkään mitään auttanut, mutta se oli ainoa asia jonka pystyin tekemään tehdäkseni jotakin (koska olen aina ollut sellainen että minun täytyy tehdä jotakin, en voi olla tekemättä). Silloin en kai huomannut niin tekeväni, mutta näin jälkeenpäin kun sitä ajattelen, tajuan että juuri niin tein. Yritin ryhtyä näkymättömäksi. Yritin olla keskiverto, etteivät muut olisi tunteneet itseään huonommiksi. Ja en minä nyt läheskään kaikessa edes ollut hyvä, varsinkaan juuri niissä asioissa, joissa olisi pitänyt (kuten urheilu ja matematiikka ja käsityöt). Silti kateus oli jo herännyt. Kateus siitä, että opin lukemaan nopeasti, jopa kateus siitä, että minulla oli pitkät ja paksut letit jotka ylettyivät takapuoleeni asti kun seisoin (mikä ei ole vaikeaa kun minulla on niin lyhyt selkä).

Esimerkki opettaa paljon enemmän kuin sanat, varsinkin lapselle. Vaikka äitini aina sanoikin (siinä vaiheessa kun olin lukiossa), että sinä voit ryhtyä mihin vain, niin hänen esimerkkinsä kertoi toista. Saman esimerkin näin koko ajan ympärilläni. Kukaan ei yrittänytkään olla mitään enemmän, ja ne jotka yrittivät, niistä puhuttiin välillä kuiskaten.

Vaatimattomuus on hyve.

Se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Opiskelu ja elätys

2011-12-07T12:43:00.013+02:00

Neitoisen kommentti aikaisempaan kirjoitukseeni sai minut miettimään sitä, että minun ei tosiaan ole pakko opiskella. [ironia alkaa] Voisin myös istua kotona tekemättä mitään, olla virallisesti työtön silti saamatta muuta rahaa kuin sen minkä rakas ukkoni minulle antaa. Voisin syödä masennuslääkkeitä ja rauhoittavia turruttaen itseni tykkänään – ne yhteiskunta kyllä korvaisi, ainakin tiettyy rajaan saakka. Voisin olla täysin hyödytön kaikelta kannalta. Ja kun olisin virallisesti työtön ja masentunut, voisin maata vuoteessa kaikki päivät. Eipä tarvitsisi yrittää mitään.

Voisin myös olla kirjoittamatta blogiini, kuten jo aikaisemmin päätinkin. Säästyisin hyökkäyksiltä persoonaani kohtaan, elämäntapaani kohtaan. Voisin myös vaieta, koska suomalaisen sananparren mukaan sekin on viisautta. [/ironia loppuu]

Kyllä, tunnen päivittäin huonoa omaatuntoa siitä, että elätytän itseni toisella. Kyllä, olen jatkuvasti miettinyt eroa siksi, etten halua olla taakka. [ironia alkaa] Oikeastaan mieluummin asuisin autiossa talossa tai hylätyssä autossa kuin rasittaisin miestäni itselläni. [/ironia loppuu] Olen kuitenkin päätynyt siihen, ettei se olisi kovin rakentavaa.

Siispä mieluummin elätän itseni yhdellä ihmisellä, joka voi milloin tahansa sanoa: "Ei enää", kuin että elätän itseni yhteiskunnalla – tavalla tai toisella. Koska jos asuisin yksin, yhteiskuntahan minut elättäisi – siis ne kaikki, jotka Suomessa maksavat veroja (jopa minä itse, koska sekä opintotuesta että työttömyyskorvauksesta maksetaan ne verot).

Muuten vain: ensimmäisenä vuonna yliopistossa tein noin 70 opintopistettä, toisena vuonna noin 50. Opintolainaakin minulla on joltisenkin verran. Nyt päätimme yhdessä mieheni kanssa, etten nosta kumpaakaan tänä syksynä, koska aloin olla luhistumisen partaalla väsymyksestä. Olisin aina voinut (yrittää) jäädä sairaslomalle koko syksyksi, mutta en halunnut.

Eli kyllä, se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, tässä tapauksessa minä. Silti olen sitä mieltä, että kenenkään ei ole pakko elää niin kuin elää – mikään ei ole pakollista, ellei itse siitä ole sitä mielessään tehnyt.

Mielenkiintoista on myös se, ettei enää osata lukea kirjoituksen rivien välissä luuraavaa ironiaa – kritisoin ironian kautta kyseisessä kirjoituksessani sitä, miten opiskelijoita ajetaan ahtaalle – en siis tarkoittanut (pelkästään) valittaa omaa osaani.

ps. Ajattelin myös laittaa tähän tekstiin tägit [liioittelu alkaa] [/liioittelu loppuu], mutta siinä olisi ollut jo aika lailla tägejä yhden tekstin sisällä. Lukijan tehtävä onkin siis löytää liioitellut kohdat ihan itse.

Turhautta

2011-12-07T11:21:00.004+02:00

Tiedän, otsikon kaltaista sanaa ei ole. Turhaa olisi kuitenkin ollut liian jyrkkä, ja turhauttavaa taas liian laimea ja väärä.

Olen nyt neljä ja puoli vuotta pyrkinyt johonkin päämäärään. Melkoinen saavutus minulta, jolla ei oikeastaan ole ollut tämän kaltaisia pitkän tähtäimen päämääriä koskaan aikaisemmin. Ei siis sellaisia, joita olisi voinut pitää todellisina, oikeina päämäärinä (edes oman itseni kannalta, ne olivat aina enemmän sellaisia tuulentupia pään sisällä, joiden en edes odottanut toteutuvan enkä välttämättä edes halunnut).

Nyt kun luen vaikka Facebookista jonkun kaverilistalaisen toimia vastaavissa tehtävissä, joihin itsekin olen pyrkinyt, ne tuntuvat niin – on vaikea löytää oikeaa sanaa, ensin aioin kirjoittaa mielenkiinnottomilta, mutta jotenkin se ei vastaa oikeaa tunnetta, ei sitä kokemusta jonka saan kun luen päivityksiä. Kokeilenpa näin: kun luen vastaavanlaista tilapäivitystä, minä vain luen sen. En tunne sisäisesti yhtään mitään, korkeintaan ajattelen, että "kylläpä tuo jaksaa ja on innostunut". Olen myös vahvasti sitä mieltä, että en halua elämää, jossa suikuloidaan ympäriinsä, matkustetaan kaupungista toiseen tai jopa maasta toiseen vähän väliä, tavataan koko ajan uusia ihmisiä, elämää, jossa täytyy olla sosiaalinen vaikka ei sillä hetkellä siltä tuntuisi.

Voihan olla, että tämä muuttuu joskus. Tällä hetkellä vain tuntuu siltä (kuten on tuntunut jo pitemmän aikaa), että haluan olla itsekseni ja passiivinen. En tarkoita erakoitumista, haluan kyllä edelleen silloin tällöin tavata ihmisiä, mutta en jaksaisi ylettömän vilkasta sosiaalista elämää juuri nyt.

Työ, josta kirjoitan, on osittain opettamista. Siis kyseessä ovat kirjailijat, jotka ansaitsevat lisätuloja opettamisella, vetämällä kaikenlaisia kirjoittajapajoja ympäri Suomea ja maailmaa. Silloin kun aloitin opiskelut avoimessa yliopistossa se tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Näin on käynyt useinkin, jokin työ on tuntunut mukavalta kun sitä on ajatellut kaukaa. Nyt kun olen matkustanut väliä koti - yliopisto parin vuoden ajan, olen ymmärtänyt, että en jaksaisi vastaavanlaista matkustelua säännöllisesti. Toisaalta se tuntuu oudolta, silloin kun lähdin vanhempieni luota opiskelemaan, jaksoin hyvin matkustaa (bussilla) joka viikonloppu heidän luokseen ja sitten takaisin opiskelupaikkakunnalle. Matkakin oli melkein sama kuin mitä nyt kuljen.

Ei se varmaan ole kuitenkaan se matkustaminen. Ei pelkästään. Jokin muukin siinä nyt rassaa minua sisäisesti. Se ei tunnu oikealta. Ja osaan jo jarruttaa, jos jokin ei sisäisesti kutkuta minua. Ajattelen: "Voisihan tuotakin tehdä" ja se ei riitä. On olemassa monta työtä josta ajattelen samalla tavalla. Nyt voisi tietysti saivarrella siitä, että ei kaikille ole välttämättä olemassa sitä ainoaa oikeaa työtä, vaan että suurin osa ihmisistä joutuu tyytymään siihen mitä saa. En kuitenkaan aio lähteä sille polulle, koska sitä polkua olen välillä kulkenut ja havainnut, että se hajottaa minut. Toisaalta en usko, että minullekaan on olemassa sitä yhtä oikeaa työtä, jota tehdessäni olisin aina ja koko ajan onnellinen. Uskon kuitenkin, että on olemassa se juttu, joka juuri nyt olisi se sopivin valinta. Tai jos ei juuri nyt, niin jossakin lähitulevaisuudessa (lähitulevaisuudella tarkoitan tässä paria-kolmea vuotta eteenpäin – ja siten, että voisin löytää sen lähitulevaisuudessa – se miten kauan sitä sitten tekisin on taas sen ajan asia).

Tunnen valtavaa tarvetta hiljentyä ja rauhoittua, haluaisin tehdä vain kotitöitä, hoitaa koiria ja miettiä (mietiskely tuntuu liian juhlavalta sanalta, samalla voisi melkein kirjoittaa meditoida ja en oikein tiedä voiko miettimistäni kuvata noin suurilla sanoilla). Samalla en kuitenkaan haluaisi jättää kesken sitä minkä olen aloittanut, haluaisin viedä opintoni loppuun, mutta opiskelu ei anna rauhaa miettimiselle.

Opiskelussa on koko ajan päämääriä, aikatauluja, menemisiä ja tulemisia. Vaikka opiskelen tällä hetkellä rauhalliseen tahtiin, tietyt asiat alkavat silti painaa. Jätin jo yhden kurssin kesken, koska siihen liittyvä ryhmätyö ahdisti minua aivan liikaa. Jos ryhmätyötä ei olisi ollut eikä siihen liittyvää pakottavaa vastuun tunnetta (ja myös valtavaa kompromissien tekemistä – eli sen hyväksymistä, että kun ryhmän enemmistö haluaa tehdä jonkin asian siten etten ole siitä itse yhtään kiinnostunut enkä innostunut, niin minun on vain pakko tehdä kuten ryhmä haluaa) olisin saanut kurssin suoritettua. Yksilötehtävien tekeminen ei ollut rasittavaa, se oli jopa hauskaa. (Ehkä asia olisi ollut toisin jos kurssi ei olisi ollut sellainen joka todella kiinnosti minua – koska se kiinnosti, olisin halunnut sitten saada siitä irti sen mitä itse tunsin tarvitsevani. Ikävä kyllä ryhmäläiseni olivat kurssilla vain siksi, että heille se oli pakollinen osa tutkintoa, ja näin ollen he halusivat vain saada sen läpi, kun taas minä olisin halunnut tehdä jotakin sellaista joka olisi voinut johtaa oikeasti johonkin. En ole koskaan jaksanut kiinnostua sellaisista tehtävistä, jotka tehdään vain sen takia, että osoitettaisiin että on opittu jotakin. Turhista, tyhjistä tehtävistä, jotka vain täyttävät aikaa ja antavat suorituksia. Jotenkin kai toivoin, että sellainen olisi jäänyt lukioon tai niin sanottuihin alempiin koulu/opiskeluasteisiin.)

Olen myös taas alkanut innostua koirista. Siis muutenkin kuin vain kotikoirina. Haluaisin taas touhuilla niiden kanssa jotakin. En vain oikein osaa aloittaa, siitä on niin kauan kun viimeksi kouluttamalla koulutin niitä. Ja jotenkin tuntuu siltä, että opiskelu tulee taas tielle. Tehtävät jotka ovat kesken siksi, etten ole saanut ideaa vielä, gradu, joka on alkutekijöissään ja jota ei oikeastaan voikaan tehdä tuosta noin vain puolihuolimattomasti vaan jonka tekeminen joka tapauksessa veisi hieman pitemmän aikaa – kaikki tuo roikkuu mukanani koko ajan. Ja koska se roikkuu mieleni taka-alalla, en tunne voivani keskittyä mihinkään muuhun. Ja jos alan taas kouluttamaan koiriani, minun on keskityttävä siihen.

Lisäksi nyt mielessäni kummittelee myös huoli minulle hyvin rakkaasta koirasta. Sillä on jo jonkin aikaa ollut jonkinmoinen rasva/kudospatti mahassa, ja nyt se on alkanut kasvaa. Tänään löysin samantapaisen patin sen reidestä, ulkopuolelta. Vaikka kyseessä on jo vanhahko koira, patit eivät ole niin sanottujan "vanhan koiran patteja", vaan erilaisia. Huomenna (koska ajanvarausaika on 8-9 ja tänään ei enää ehdi) aion soittaa eläinlääkärille ja varata ajan tutkimukseen. Hankalaksi asian tekee se, että kyseinen koira ei pidä vieraista ihmisistä, joten olen aina hermostunut kun joudun viemään sen eläinlääkärille.

Mihin tuhlaisin

2011-12-05T15:02:00.003+02:00

Tililläni on 200 euroa joulurahaa, jonka isäni on sinne laittanut. Minulla on periaatteessa kolme välttämätöntä menoa, johon voisin sen tuhlata:

- hankin uudet silmälasit (joihin se ei aivan riitä)

- ostan uudet talvikengät, sellaiset, joilla voi lähteä lenkille koirien kanssa (kun nyt minulla ei ole kuin kesäkumisaappaat – jo hankkimani talvikengät osoittautuivat sellaisiksi, että niillä kävelee kyllä bussipysäkille ja takaisin, mutta ei juuri muuta)

- vien vanhuskoirat eläinlääkärille verikokeisiin nähdäkseni missä kunnossa ne ovat

(En nyt mainitse uuden lenkkeilyasun tarvetta, vanhat toppahousut ja kirpparitakki kelpaavat kyllä vielä tämän talven.)

En ilmeisesti tule enää saamaan opintotukea, nyt kun opintopistemäärä on nostettu 5 pisteeseen per kuukausi. Opiskelumotivaationi laskee nollaan kun on pakko ottaa kursseja joita en haluaisi, joten antaa olla. Tosin enpä sitä ollut tälle syksyllekään anonut, kun tiesin, etten jaksa puurtaa riittävästi opintopisteitä haalien.

Ei se laatu, vaan se määrä.

Nuohooja

2011-12-02T08:14:00.002+02:00

Meillä kävi eilen nuohooja. En tietenkään kyennyt koko päivänä keskittymään mihinkään muuhun, kuin odotteluun. Noin kello 13 piti nuohoojan tulla, ja melkein tarkalleen saapuikin. Sitä ennen edellisenä päivänä ja eilenkin piti siivota (sellaisia kohtia, jotka ovat tökkineet silmään jo vuoden-pari, muttei ole tullut tehtyä asialle mitään, kuten kirjahyllyn järjestäminen – nuohoojahan käy makuuhuoneessakin, missä meillä on sekä pönttöuuni että se kirjahylly). Ei sillä, että se nuohooja olisi katsonut mitään "sillä silmällä" (että olisi sitten kertonut etiäpäin minkälaisessa sikolätissä tuolla eletään), vaan siksi, että aina kun joku tulee, tulee myös hyvä syy siivota.

Nyt olen täydellisen tööt. Tyhjä, täynnä, päässä vilisee kaikki ja sieltä kuuluu tumps tumps. Ja tumps. Hermoilin eilen niin paljon, että kädet melkein tärisivät. Syynä siihen oli osittain – ei vain se, että meille tulee joku jota en tunne – se, että edellinen kokemus nuohoojasta oli erittäin negatiivinen. Asuimme tuolloin pienessä kaksikerroksisessa kerros/rivi/mikälie talossa keskustassa, ja siellä nuohooja kävi siivoamassa ilmanvaihtoröörit. Kyseinen mies oli todella ärsyttävä, muisti moneen kertaan sanoa, että kauankohan saatte tässä asua noitten koirien kanssa ja monta muutakin elämänviisautta.

Siispä pelkäsin tätäkin kertaa. Tämä nuohooja oli kuitenkin nuorehko mies, jolla oli itsellään kotona kaksi kissaa. Arvatkaas sitten, mistä puhuimme melkein koko ajan.

Avokadoa riisikakuilla

2011-11-30T10:01:00.002+02:00

Syön aamiaiseksi luomuriisikakkuja, joiden päälle olen levittänyt luomuavokadoa ja ripotellut hieman Herbamarea avokadotahnan päälle.

Olen tänä syksynä liukunut enemmän ja enemmän kasvisravintoa kohti. Aivan kokonaan en ole lihasta luopunut, mutta se vähä liha jota syön, on joko luomua tai sitten riistaa tai kalaa.

Kun aikoinaan (parikymppisenä) ryhdyin kasvissyöjäksi, tein sen järkisyistä. En halunnut kannattaa eläinten huonoa kohtelua. Halusin, että eläimiä kunnioitetaan ja hoidetaan hyvin, että niitä ei suljeta liian pieniin häkkeihin tai karsinoihin, että niille tarjotaan mahdollisuus olla sellaisia kuin mitä ne ovat antamalla niiden ulkoilla riittävän suurissa aitauksissa, laiduntaa ja leikkiä.

Tällä kertaa tämä tapahtuu itsestään. Siihen ei ole mitään järkisyitä eikä terveyssyitä. Jostakin syystä en vain halua lihaa enää. Kyllähän se kestikin, lihanhimo, monta vuotta. Nyt mieli haluaa hedelmiä, hedelmämehuja ja kasviksia. Lihanhimo on väistynyt. Silti en halua tehdä tästä rajua muutosta, siksi syön vielä lihaa. Kuuntelen kehoani ja intuitiotani. Sitten kun ne kertovat minulle, etten tarvitse enää lihaa, lopetan sen syömisen. Jos yritän tehdä sen pakolla, lihanhimo saattaa vielä iskeä, kuten se teki edellisten järkikasvissyöntivuosien jälkeen. Vaikka eipä tämä hidaskaan siirtymävaihe takaa sitä, etteikö se iskisi. En siis aseta paineita itselleni. Jos intuitioni ei kerro minulle, että liha on kokonaan jätettävä, en sitä kokonaan jätä. Syön sitä vain vähemmän, harvemmin ja pitäydyn edellä mainitsemissani lähteissä.

Minulle on yleensäkin hyvin tärkeää kuunnella intuitiotani. Jos ja kun yritän ja teen sen vastaisesti, päädyn voimaan huonosti. Jokin voima iskee aina takaisin, ja kun tasapaino on horjunut, se yrittää palautua rajusti ja väkivaltaisesti. Lapsesta saakka olen kuunnellut intuitiotani, en vain silloin tiennyt, mistä on kysymys. Se on niin voimakas sisäinen tunne, että tiedän heti, jos olen tehnyt väärin itseäni kohtaan. Tosin joskus jätän sen kyllä huomiotta silti, ja huomaan sen kyllä: sairastun tai voin muuten todella huonosti.

Tätä on ollut välillä vaikea selittää ihmisille. Minä en voi mennä töihin sellaiseen työpaikkaan joka tuntuu pahalta sisäisesti. Pari kertaa olen niin tehnyt, ja siitä ei ole seurannut mitään hyvää. Toisella kerralla jopa jumiuduin kyseiseen työpaikkaan, ja seurauksena oli se, että menetin luottamukseni itseeni, siihen, että kykenen koskaan enää olemaan töissä missään. Aloin epäillä omaa kykyäni olla niin sanottu hyvä työntekijä. Vieläkään en kykene täysin luottamaan itseeni kyseisessä asiassa.

Minun on kuljettava omaa polkuani, vaikka se ei aina vaikuttaisi järkevältä, vaikka se ei useinkaan ole sitä, mitä yhteiskunnallisesti pidetään hyvänä ja järkevänä. Vaikka se useimmiten sotii sitä kuvaa vastaan, jonka me suomalaiset haluamme antaa itsestämme: työteliästä, säästäväistä, päättäväistä, sisukasta kuvaa vastaan. Menen kyllä vaikka läpi harmaan kiven - mutta vain, jos intuitioni sen sallii.

Tekemisestä nauttiminen

2011-11-22T12:18:00.003+02:00

Olen nyt katsellut noita Russell Barkleyn videoita (no, tuon linkittämäni ja pari lyhyempää). Sen mitä tuosta tajuan (ja muistan tarkistamatta) on se, että normaalit ihmiset haluavat jotakin ja sitten pyrkivät siihen päämäärään, kun taas ADHD-ihmiset haluavat jotakin, mutteivat kykene pyrkimään päämäärään koska eivät saa siitä heti "palkintoa" eli tyydytystä. ADHD-ihmiset elävät tässä ja nyt, ja kykenevät toimimaan jos tuloskin on nähtävissä tässä ja nyt.

Jotenkin tuo on hyvin tulosta ja päämäärää korostava näkemys (mikä lienee ymmärrettävää kun kysymyksessä on amerikkalainen lääkäri - tosin suomalaisella se olisi varmaan vieläkin näkyvämpää...). Jos näin kuitenkin ajatellaan, niin miten tämä suhtautuu idän leppoisempiin filosofioihin? Eivätkö ihmiset yleensä nauti vain tekemisestä, onko heillä aina päämäärä? Pitääkö heillä aina olla päämäärä? Onko tekemisen tarkoitus aina johtaa jonnekin? Kun syön, en voi nauttia itse syömisestä, vaan mukana on aina myös ajatus siitä, että syöminen auttaa pysymään hengissä, ja jos ruoka jota syön on terveellistä, se myös edesauttaa terveenä pysymistä? Tai kun kirjoitan, se aina tarkoittaa sitä, että minulla on päämääränä tuottaa jotakin, kirja, essee tai vaikka blogiteksti? Enkö voi kirjoittaa vain, koska nautin siitä?

Itse näen pahimpana ongelmanani aloittamisen vaikeuden. Eikä se mielestäni johdu (ainakaan pelkästään) siitä, etten osaa katsoa tulevaisuuteen tai etten kykene tavoittelemaan jotakin päämäärää. Itse asiassa minä en edes osaa sanoa mistä se johtuu, mutta kun pääsen sen kynnyksen yli ja alan tekemään jotakin, nautin siitä että teen. Eikä sen ole väliä mitä se on. Kykenen nauttimaan siivoamisesta yhtä lailla kuin kirjan lukemisesta, nauttimisen taso ja kokemus saattaa olla hieman erilainen, mutta molemmat voivat olla kokemuksina hauskoja. Äsken kuuntelin, kuvasin ja analysoin yhtä ryhmätehtävää yliopiston kurssia varten (haastattelutehtävä). Aloittaminen oli tosi vaikeaa, henkeä ahdisti ja keksin kaikenlaista pikkupuuhaa ennen kuin sain aloitettua. Mutta kun olin aloittanut, nautin tehtävästä. Tempauduin siihen mukaan täysillä, ja sen tekeminen oli oikeasti hauskaa. Sama toistuu melkein minkä tahansa tehtävän kanssa (ei nyt aivan kaikkien, sentään).

Usein kykyni tehdä jotakin riippuu myös viretilastani. Jos olen väsynyt, en pysty tekemään juuri mitään. Väsyneenä yleensä teen asioita, joilla ei ole niin väliä, kuten katson tv-sarjoja tai pelaan jotakin peliä joka on jo niin tuttu, että sen osaa ajattelemattakin. Koska olen aika usein väsynyt (koska erilaiset normaalitkin tilanteet tuntuvat väsyttävän minua enemmän kuin niin sanottuja normaaleita ihmisiä), olen melko usein siinä tilassa että en pysty tekemään järkeviksi sanottuja asioita. Nukkumisen määrällä ei ole tähän juuri merkitystä, vaikka tietenkin huonosti nukuttu yö vaikuttaa samoin kuin kenelle tahansa. Sain noista videoista sen vaikutelman, että tätä väsymysoiretta ei oltu esitellyissä tutkimuksissa otettu millään tavalla huomioon, tai että ainakaan sitä ei esittelyissä mainittu.

Muuten videot kyllä valottivat ADHD:n olemusta ja sitä, mitä se fysiologisesti/neurologisesti tarkoittaa. Sinänsä on hyvä, että tehdään tutkimusta siitä, mikä on näiden vaikeasti määriteltävien oireyhtymien (ADHD, Asperger jne.) fysiologinen tausta, että ne eivät ole tulosta kasvatuksesta eivätkä ympäristöolosuhteista, vaan että ne ovat yleensä perinnöllisiä tai jos eivät ole, ne kuitenkin ovat aivojen neurologinen häiriö. Tila, jossa aivot toimivat eri tavalla ja tulkitsevat ympäristöä eri tavalla ja että aivot reagoivat ympäristöön ja asioihin eri lailla kuin normaalisti toimivat aivot. Joskus vain toivoisi näiden esitysten ottavan huomioon senkin, että erilaisessa ympäristössä ja erilaisia asioita painottavissa kulttuureissa tällaisten aivojen omistajalla ei ehkä olisi niin vaikeaa kuin länsimaisessa kasvua ja tulosta painottavassa yhteiskunnassa.

ADHD ja mitä se on

2011-11-22T10:18:00.003+02:00

ADHD Creates a "Time Blindness" or "Temporal Neglect Syndrome" (Myopia to the future)
Those with ADHD Live in the Moment
Its a Disorder of:

- Performance, not skill

- Doing what you know, not knowing what to do

- The when and where, not the how or what

- Using your past at the "point of performance"

The point of performance is the place and time in your natural settings where you should have used what you know but did not

Its Not an Attention Deficit but an Intention Deficit Disorder (Inattention to mental events & the future)

Lainaus täältä, Ph.D. Russell Barkley, kohdassa 0:58:42

Kirpeää

2011-11-20T15:36:00.004+02:00

Tänä viikonloppuna olisi ollut kirjallisuustapahtuma, jonka olisi voinut liittää opintoihin. Eilen kävin siellä istuksimassa parisen tuntia, mutta lähdin pois. Tänään en mennyt ollenkaan. Vietin päivän kotona, aurinko paistoi ikkunasta häikäisten ja ruoho rusahteli kumisaappaiden alla kun menin ulos.

Viime viikolla meille saapui talven vara, polttopuut. Tänään kannoimme niitä vajaan. Olen syntynyt pientilan emännäksi, nautin joka solullani yhdessä tekemisestä, nimenomaan tällaisesta kouriintuntuvasta aidosta liikkeestä jota ei tarvitse pakottaa. En ole koskaan pitänyt urheilusta enkä mistään urheilulajeista, mutta hyötyliikunta on nautinnollista. Siinä näkee kättensä jäljen ja tietää tehneensä jotakin. Tarvitsen sitä tietoa, konkreettista ymmärtämistä, jotta kykenen nauttimaan liikkumisesta.

Käveleminen on toinen liikuntamuoto, josta pidän. Kävellessä pääsee aina jonnekin, matka kuluu. Turha juoksentelu juoksentelun vuoksi on puuduttavan tylsää, matkalla täytyy olla määränpää.

Outo päivä seitsemästä seitsemään

2011-11-16T14:55:00.005+02:00

Eilen oli varsinainen päivä. Outo. Aamulla heräsin tokkuraisena (siinä ei ollut sinänsä outoutta, paitsi kun viime aikoina olen heräillyt hämmästyttävän virkeänä vuodenaikaan nähden). Ehdin syödä ja järjestellä koirat ennen kuin piti joutua bussiin. En olisi millään halunnut ehtiä, inhoan sitä, että ehdin tehdä aamulla vain sen mikä on pakko ja että en ehdi yhtään rentoutua enkä tehdä omiani.

Bussissa oli silti omituisen hyvä olo. Istuin koko matkan (jopa hereillä) ja mietin kaikenlaista, tai oikeastaan ajatukset miettivät ihan itsekseen. Bussikuski piti radion onneksi niin hiljaisella etten kuullut siitä mitään (koska istun yleensä bussin etuosassa, radio on melkoinen häiriö varsinkin jos sieltä tulee urheilua jota en siedä) ja annoin bussin hurinan liikuttaa minua kohti määränpäätä. Tunti neljäkymmentäviisi minuuttia kului uskomattoman pian.

Perillä kävin ensin syömässä, vaikka ei ollut vielä yhtään nälkä. Punasalaatti maistui ihanan raikkaalta, sipulit kirpeiltä ja virkistäviltä ja jälkiruoaksi ostamani puolukkarahka makoisalta. Tunnistin olevani yhä väsynyt, mutta se ei haitannut yhtään, olin siinä väsymyksen tilassa jossa sen hyväksyy itsestäänselvyytenä.

Ostin kaupasta evästä, mustikkasmoothien, hedelmämehua ja reilun kaupan banaanin. Sitten lompsin rakennukselle C, jossa luennon piti olla. Ja havaitsin, että olin tullut yliopistolle paria tuntia liian aikaisin, luento alkoikin vasta kahdelta. Minulla olisi ollut aikaa rentoutua aamulla. Hetken irvistelin itselleni, sitten lähdin kohti keskustaa. Tarvitsin uuden repun, vanhan läppärilaukun käyttäminen olkalaukkuna aristi olkapäitäni liikaa.

Annoin jalkojeni kuljettaa minua ihmisjoukon jatkona kohti keskustaa. En nähnyt yhtään reppukauppaa mutta eipä siinä mitään, ilma oli sopivan puolipilvinen ja aurinkokin heijasti säteitään kauppojen ikkunoista. Lopulta päädyin ostoskeskuksen edustalle ja marssin sisään. Yleensä tunnen itseni orvoksi ostoskeskuksissa, ne ovat liian suuria ja upeita ja minä olen nukkavieru ja pieni. Nyt katselin kauppoja ja ihmisiä ja hymyilin sisäisesti. Kävelin sisään ensimmäisen urheiluvälineliikkeen oviaukosta, seikkailin hetken vaaterekkien välissä (miksi se paikka muistutti mielestäni jättimäistä varastoa) ja löysin etsimäni. Alennusmyynnissä olevia pikkureppuja, turkooseja, hentoja liiloja ja purppuralle kukertavia violetteja. Valitsin violetin, turkoosi hyppi värinä silmille ja lila oli liian hento. Jouduin kysymään aivan liian nuorelta myyjäpojalta kassaa (mieleni eksyi hetkeksi siinä vaatteiden valtameressä), maksoin repun (hurjat kahdeksan euroa) ja kävelin pois. Eksyin vielä kirjakauppaan, josta ostin hetken hurmiossa pari kirjaa (ale sielläkin).

Matka takaisin yliopistolle oli hikinen mutta hämmästyttävän kevyt. Havaitsin tosin, että uudet talvikenkäni eivät ole niin hyvät kävellä kuin toivoisin ja lisäksi ne hiostavat. Yliopistolla linnoittauduin pöydän ääreen kirjaston kahvilassa, järjestelin tavarani uuteen reppuun mikä teki läppärilaukusta ihanan kevyen. Lueskelin läksynä ollutta väitöskirjan osaa ja mietin sen sisältöä (muun muassa siinä ollutta lainattua kohtaa, jossa kerrottiin taas kerran kuinka aistimme sopeutuvat ja emme enää jonkin ajan päästä tunne vaatteita ihoamme vasten – "ai niinkö muka" ja kohensin farkkujeni vyötäröä eri kohtaan kun se hiersi ikävästi – tosin itse väitöskirja ei kosketellut millään tavalla aisteja). Join mehuni.

Luennoilla olin edelleen väsynyt, mikä näkyi ja kuului siinä, etten sanonut koko aikana mitään. Tosin ennen niiden alkamista keskustelin hyvän tovin kurssin järjestäjän (minulle ennestään tuttu nainen) kanssa tieteellisestä kirjoittamisesta ja objektiivisuudesta. Kaipa se riitti kommentoinniksi sillä kertaa omalta osaltani.

Väsymys kannatteli minut läpi luentojen (niitä oli kaksi peräkkäistä) ja lopulta bussipysäkille. Ilmassa oli kirpeää pakkasen henkeä kun odottelin bussia reilut puoli tuntia ja katselin ohikulkevia ihmisiä ja koiria. Kotimatkallakaan en nukkunut, luin jonkin aikaa edellä mainittua väitöskirjaa kunnes en enää jaksanut. Sitten kuuntelin musiikkia iPodistani (tällä kertaa radio pauhasi kovaäänisesti jotain urheilutapahtumaa, en välittänyt kuunnella mitä). Olin syönyt alkumatkasta suklaapatukan, koska minulla oli ollut nälkä (välipalaksi ostamani banaani ei riittänyt koska olin syönyt lounaan jo yhdentoista aikaan). Outoa oli sekin, että suklaapatukka riitti koko bussimatkaksi, ja vielä kotiin päästyänikään minulla ei ollut mitenkään hurja nälkä.

Huomenna taas.

Raaps nips

2011-11-12T09:14:00.002+02:00

Koska vakavammat pohdiskelut ovat täyttäneet viime aikojen merkintöjä, tässä hieman kevennystä.

Miten ihmeessä pitkä- ja rakennekyntiset naiset onnistuvat saamaan tamponin tai kuukupin paikalleen kuukautisten aikana raapimatta tai nipistelemättä itseään? Minä nimittäin en siinä onnistu edes suht normaalipituisilla kynsillä.

Ja nyt menen leikkaamaan ne kynnet.

Epäkypsät aivot

2011-11-11T16:09:00.005+02:00

Ostin National Geographicin matkalukemiseksi eiliselle kotibussimatkalle. Siinä oli artikkeli Villi nuoruus, jossa käsiteltiin nuoruutta ja erityisesti sitä, mitä nuorten aivoissa tapahtuu ikävuosien 12-25 välillä. "Ailahteleva. Impulsiivinen. Raivostuttava." – suora lainaus artikkelin tekstistä. Aivot kehittyvät ja "kypsyvät" mainitulla aikavälillä, toisin sanoen valmistautuvat aikuisuuteen. Aivokurkiainen paksuuntuu, aksonit saavat eristekerroksen, jonka avulla niiden nopeus kiihtyy. Nämä ovat vain osa artikkelissa mainituista muutoksista.

"Normaalitapauksessa tämä kehitys parantaa kykyä hillitä impulsseja ja intohimoja, kehittää tavoitteenasettelukykyä ja sääntöjen ja etiikan ymmärrystä ja jopa lisää epäitsekkyyttä, mikä puolestaan johtaa monitahoisempaan ja ainakin ajoittain järkevämpään käyttäytymiseen." (NG nro 10/11, 54).

Miten tämä kuulostaa jotenkin niin tutulta? Impulssien hillintä, tavoitteen asettaminen ja sääntöjen noudattaminen ovat juuri niitä ominaisuuksia, joita AD/HD-henkilöltä puuttuu.

"Aikuisiin verrattuna nuoret näyttivät hyödyntävän vähemmän niitä aivoalueita, jotka valvovat suorituksia, paikantavat virheitä, suunnittelevat asioita ja pitävät yllä keskittymistä [...] aikuisilla nuo alueet näyttivät aktivoituvan automaattisesti." (NG nro 10/11, 54).

Lisäpalkkion avulla nuoret petrasivat suoristustaan. Lisäksi näiden suoritusten kerrottiin selittävän nuorten ailahtelevaa ja epäjohdonmukaista käytöstä: "[...] nuori voi olla aamuisin lumoava ja illallisella karmea, mainion reipas maanantaina ja unissakävelijä lauantaina. [..] Stressi, väsymys ja haasteet voivat saada aikaan huteja." (NG 10/11, 54-55.)

Hetkinen, eikö tässä puhuttukaan AD/HD:sta? Ei, vaan ihan tavallisista nuorista. Nähtävästi aivoissa tapahtuva kehitys tekee aikuisista aikuisia – eli ovatko AD/HD-aivot jääneet murrosikään? Pistää ajattelemaan.

Löytyy artikkelista positiivistakin sanomaa aivojen kehityskulusta nuoruudessa, kuten se, miten nuori oppii helpommin kuin aikuinen, koska hänen aivonsa kykenevät ottamaan tietoa ja kaikkea uutta paremmin vastaan. Nuoret arvostavat uusia ja jännittäviä asioita (elämyshakuisuus). He suhtautuvat avoimesti kaikkeen uuteen, mikä johtaa hyödyllisiin kokemuksiin. Nuoret ovat hyvin sopeutumiskykyisiä, mutta välitön palkkio on heille tärkeämpää kuin pitkän tähtäimen tulos. Siinä vaiheessa kun aivot ovat niin sanotusti valmiit, ne hidastuvat ja kyky oppia uutta heikkenee.

Artikkelissa ei mainittu AD/HD:ta eikä muitakaan aivojen toiminnan häiriöitä (muuten kuin tuolla yhdellä sanalla "normaalitapauksessa", ja siitäkään ei selitetty miksi kyseistä sanaa oli käytetty – ehkä artikkelin kirjoittaja oli aikonyt laajentaa juttua, mutta tila ei riittänyt?). Joka tapauksessa jäin itse pohtimaan artikkelin sisältöä ja pakostakin vertailin siinä kerrottuja asioita nuorten käytöksestä AD/HD-oireisiin. Tietenkään aivan suoraa yhteyttä näiden asioiden välille ei voi vetää, mutta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia sitä, että mitä jos AD/HD-aivot tosiaankin ovat jääneet ainakin joiltakin kehitystasoiltaan sinne jonnekin 12-25 ikävuoden välille? Tällöin henkilö, jolla tuo mainittu neurologinen erilaisuus aivoista löytyy, on melkein mahdoton nähdä maailmaa samoin kuin aikuiset sen näkevät. Aivan kuten itsekin olen usein todennut: minä vain en ymmärrä. Tosin en ymmärtänyt ikätovereitani silloin nuorenakaan, mutta uskoisin sen johtuvat taas enemmänkin aivan muista seikoista kuin tästä veikeästä kirjainyhdistelmästäni.

Tietenkin AD/HD näkyy jo lapsena, joten on se jotakin muutakin kuin vain aivojen pysähtymistä teini-ikään. Toisaalta olen usein miettinyt myös sitä, että joiltakin osin oma kehitykseni on ollut selvästi hitaampaa kuin ikätovereideni. Kun he astuivat murrosikään myös psyykkisesti, minä olin vielä ajatusmaailmaltani lapsi. Toisaalta kykenin ilmeisesti paremmin tuntemaan empatiaa ja järjellistämään tekemisiäni kuin ikätoverini, mutta sosiaalisesti kehityin huomattavasti hitaammin.

Ota tästä nyt sitten selvää.

Alisteisuus-asetelma

2011-11-05T16:35:00.006+02:00

Kuka on alunperin keksinyt tavan käyttää numeroita (tai kirjaimia) merkitsemään edistystä oppimisessa? Yritin löytää tietoa, mutta en onnistunut. Tosin Internet ei ehkä ole se paras eikä ainoa paikka etsiä, mutta täällä kotona minulla ei juuri ole muuta käytettävissä – ja vaikka löytäisinkin jonkin teoksen yliopiston kätköistä, en pääsisi siihen käsiksi ellei sitä sattuisi olemaan e-kirjana. Liekö tapa peräisin jo antiikin ajoilta?

Joka tapauksessa, omasta mielestäni se ei ole mikään kovin hyvä tapa kannustaa opiskelua. Toki se varmaan toimii niille, joiden on helppo saada hyviä numeroita, eli niille, jotka kykenevät sopeutumaan kulloiseenkin opiskelutapaan parhaiten. Kuten nykyään kouluissa ja yliopistoissa (ja varsinkin ennen vanhaan): ulkoaoppimiseen.

Monet lukevat tenttiin, muistavat vastaukset tenttipäivänä, ja unohtavat ne sitten. Numeroksi saattaa tulla se korkein arvosana, mutta mittaako se oppimista? Mielestäni ei. Hyvin harva kykenee tallentamaan opittavat asiat lyhytkestoisesta muistista suoraan pitkäkestoiseen ilman jatkuvaa kertausta. Lisäksi tällainen ulkoaoppiminen ei tue käytäntöä. Ei, vaikka kerran luennolla professori kaiholla muisteli aikoja, jolloin kaikki tieto oli kaikilla päässä, kaikki muistettiin ulkoa. Uskoisin, että tällaisia yksilöitä on kuitenkin menneinäkin aikoina ollut melko harvassa (kenties professori haikaili harvain tiedon perään eli aikoihin jolloin opiskelu ja tieto oli vain sellaisten yksilöiden saatavilla, joiden aivot soveltuivat sen ulkoa muistamiseen?).

Lisäksi: kuka on keksinyt sen, että vain opiskelijoita arvioidaan? Aivan, saattaahan jonkin kurssin jälkeen saada arviointilomakkeen, jossa kysellään kurssin onnistumisesta – mutta kuinka moni oikeasti vastaa sellaiseen kyselyyn rehellisesti? Vaikka siihen ei tarvitse laittaa nimeä alle, useimmat joko laiskuuttaan vastaavat hyvin lyhyesti, eivät oikeasti välitä siitä olisiko kurssissa parantamisen varaa, tai sitten eivät vain osaa kuvitella muunlaista tapaa opettaa. Lisäksi vastaan tulee se, että meidät opetetaan lapsesta saakka kunnioittamaan opettajaa ja olemaan kohteliaita opetusasemassa oleville. Murrosiässä tähän saattaa tulla särö, mutta mielestäni se menee kuitenkin useimmilla ohi myrskyisten vuosien jälkeen. Viimeistään siinä vaiheessa kun kapinoivista murrosikäisistä tulee itse vanhempia kunnioitus opettajakuntaa kohtaan palaa.

Eikä minulla ole mitään itse kunnioitusta vastaan. Kunnioitus on sinällään hyvä asia. Alisteisuus opettajaa kohtaan on aivan eri juttu. Meidät opetetaan alisteisiksi auktoriteeteille, opettajat ovat näistä se ensimmäinen aste. Ikävä kyllä sama alisteisuus jatkuu vielä yliopistossakin, jossa jo mielestäni opettajakuntaan tulisi suhtautua enemmänkin samalla tasolla. He tietävät enemmän, mutta heidän tehtävänsä on siirtää se tieto eteenpäin, ei arvioida (laittaa paremmuusjärjestykseen) opiskelijoita. Näin ainakin minun mielestäni tulisi olla. Tosin onpa tuo Suomen lakiinkin kirjattu, että arviointia tulee suorittaa:

”22 §

Oppilaan arviointi

Oppilaan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä tulee arvioida monipuolisesti.

Opintosuoritusten arvioinnista ja opinnoissa etenemisestä on voimassa, mitä niistä asetuksella säädetään ja opetushallitus määrää. Todistuksiin merkittävistä tiedoista päättää opetushallitus.” http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980628

Huomioni kiinnittyy kohtaan ”ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua” – tälle ei sitten lie keksitty parempaa tapaa kuin antaa oppilaille numeroita. Meillä oli yksi luennoitsija, joka aina tentin jälkeen lähetti opiskelijalle sähköpostia, jossa kertoi muutamalla lauseella sen, mikä tenttivastauksessa oli hyvää ja mitä jäi puuttumaan. Jotkin kurssit jopa arvioidaan 'hyväksytty – hylätty' -menetelmällä, joka minusta on paljon käytännöllisempi kuin yleisempi numerokäytäntö. Mutta nykyään kuulemma yritetään siirtyä yhä enemmän pelkkään numeroiden antamiseen – syitä en osaa arvailla.

On suhteellisen helppo arvata syyt sille, miksi numeroita on helpompi käyttää henkilökohtaisen palautteen sijasta. Varsinkin kun meidät on – uskallan jopa väittää, että aivopesty – näkemään ne ainoina oikeina arviointituloksina. Muistan kuinka joku jopa valitti sitä, ettei kurssista saa arvosnaa – eihän silloin voi tietää, kuinka kurssi on mennyt, hyvin vai huonosti, eikä voi tietää onko oppinut mitään! Tämä on mielestäni todella hyvä esimerkki siitä, miten opimme olemaan käyttämättä omia aivojamme ja luotamme tyystin korkeampien tahojen arviointiin omasta osaamisestamme ja oppimisestamme.

Vaikka se tuntuisi todella utopistiselta, kannatan lämpimästi pienempiä opiskeluryhmiä, jo esikouluikäisestä lähtien. Kaikessa säästetään nykyään, ja eniten tunnutaan säästävän siinä, minkä luulisi olevan tärkeintä – lasten ja nuorten koulutuksessa (aikuisten myös, mutta monesti aikuiset maksavat itse opiskelunsa tavalla tai toisella). Kannatan myös sitä, että kurssien vetäjät saisivat opiskelijoilta arvosanan työstään. Yhtäläiset oikeudet kaikille, ja enemmän vastuuta opettajillekin. Onko aina opiskelijan vika, jos luennolla esitetty asia ei saa innostumaan eikä oppimista tapahdu? Joskus tuntuu, että näin ajatellaan. Olen kuitenkin itse istunut sekä mielenkiintoisesti esitetyillä luennoilla että kuolettavan tylsillä, eikä kyseessä ole ollut aihe vaan se tapa, jolla luennot on pidetty.

Opettajapulaa ei luulisi olevan, ainakaan jos katsoo sitä, kuinka paljon opettajaksi opiskelevia yliopistollakin on. Ehkäpä ammatti ei sitten valmistuttua enää kiinnosta, taikka työpaikkoja ei vain ole tarjolla (se säästäminen). Ehkä kannattaisi miettiä uudestaa koko koulujärjestelmää: pienemmät ryhmät, erilaiset ainejaot, erilaiset painotukset ja erilaiset tavat opettaa. Varsinkin ala-astelaisille mielestäni haittaa saattaa tehdä se, että yhden opettajan on osattava aivan kaikki. Jo se pakostakin tasapäistää opetusta. Ja kun mennään yliopistotasolle, siellä mielestäni opettajien ja professoreiden pyhyys tulisi murtaa. Itse jo melkein keski-ikäisenä en enää osaa suhtautua professoreihinkaan etäisesti ja pelokkaasti, vaan näen heidät samalla tasolla – tosin minut on jo lapsesta saakka kotona totutettu näkemään aikuiset saman arvoisina kanssani.

Kunnioittaminen on eri asia kuin alisteisuus!

Antaminen, antautuminen

2011-10-31T15:03:00.002+02:00

Otsikko saattaa harhauttaa lukijaa luulemaan, että tämä kirjoitus käsittelee jotakin aivan muuta kuin mitä se oikeasti käsittelee. Silti nuo kaksi sanaa ovat juuri oikeita sille, mistä aion kirjoittaa.

Käsitin juuri, miksi opiskelu ja tehtävien tekeminen on minulle raskasta (juuri nyt – ja on tietyllä tavalla aina ollut). Jos ja kun haluan opiskella tosissani, antaudun aiheelle myös tosissani. Uppoudun aiheeseen ja annan sille sydämeni. Kun kirjoitan esseetä tai mitä vain tekstiä aiheesta, varsinkin aiheesta joka koskettaa minua ja on minulle tärkeä, väsyn suunnattomasti. Väsyn, koska en osaa ottaa sitä kevyesti. Annan sille itsestäni valtavasti, antaudun tekstin vietäväksi. Samoin käy joskus kun kirjoitan tähän blogiini, ja useimmiten kun kirjoitan jotakin fiktiivistä tekstiä.

Olen sisällä tekstissä, sisällä ajatuksessa. Ajatus sillä hetkellä omistaa minut, se pyyhkii mukanaan, ja mitään muuta ei ole. Kun saan tekstin kirjoitettua, olen uupunut. En mitenkään jaksaisi enää keskittyä muuhun enkä jatkaa. Tuntuu, että minun olisi voitava pitää tauko, ja joskus se tauko kestää seuraavaan päiväänkin. Joskus jopa pidemmälle.

Mietin, että päteekö sama myös läsnäolooni luennoilla ja kursseilla. Ja saattaa se päteäkin. Olen niillä läsnä hyvin konkreettisesti, erityisesti jos aihe kiinnostaa minua. (Jos aihe ei kiinnosta, en yleensä ole edes mennyt kurssille – ellei se kuulu pakollisena opetussuunnitelmaan.) Otan osaa koko sielustani ja sydämestäni. Ajatukseni eivät lepää hetkeäkään, vaan ne liikkuvat koko ajan kuin merivirran pyörteilyssä. Samalla rekisteröin muiden osallistujien mielialoja, liikettä, eleitä ja ilmeitä. Lisäksi tunnen koko ajan itseni fyysisenä olentona, vaatteeni, tilan kylmän ja kuuman, hajut, äänet.

Kirjoitin äsken neljäsosan tehtävästä, jonka deadline on tänään. Tiedän, että minun on vielä kirjoitettava loputkin, mutta jo tuon osan kirjoittaminen uuvutti valtavasti. Ei työmäärällään eikä pituudellaan, vaan kaikilla niillä tunteillaan ja sillä uppoutumisella jota koin kirjoittaessani sitä. Upposin tekstiin, annoin sille paljon itsestäni.

Enkä minä osaa tehdä muuten, en jos aion saada opiskelusta jotakin itselleni, enkä vain tehdä sitä saavuttaakseni arvosanan ja oppiarvon.

Opiskelun tila ja muita olotiloja

2011-10-28T08:03:00.003+03:00

Eilen puhuimme kurssilla kirjoittamisen tilasta (muun muassa täältä löytyy pohdiskelua siitä. Olen laiska ja en viitsi itse ruveta pohdiskelemaan ja kertomaan siitä tässä ja nyt). Opiskelullakin on oma tilansa. Kun olen yliopistolla, tunnen olevani juuri oikeassa paikassa sillä hetkellä. Siellä tunnen opiskelevani ja oppivani. Kun olen läsnä kurssilla, en kyseenalaista oikeuttani olla siellä ja osallistun. Teen jotakin, mietin, pohdin, opin. Jos en juuri sitä asiaa josta on kyse, niin ainakin aivoni ovat virittyneet ajattelulle otolliseen tilaan.

Kun olen kotona, en ole opiskeluni tilassa. Kaikki sellainen kaikkoaa minusta. Kotona tunnen olevani tylsämielinen ja laiska. Tunnen, ettei minun kuuluisi olla yliopistolla opiskelijana, koska en saa mitään aikaiseksi. Koska olen tyhmä ja huono, varmasti huonompi kuin ne muut opiskelijat, jotka ovat, jos eivät kaikki neroja, niin ainakin ahkeria ja uutteria työmyyriä, jotka puurtavat puurtamasta päästyäänkin että saisivat opiskelut läpi. Kotona tuntuu, ettei minusta irtoa yhtään ainoaa ajatusta, joka olisi sen arvoinen että sen voisi kirjoittaa ylös. Nimenomaan opiskeluajatusta, muita ajatuksia kyllä tulee.

Jos mietin, että mistä tämä voisi johtua, ensimmäinen johtopäätös on, että en ole koskaan mieltänyt kotia opiskelun paikaksi. Minulle koti on aina ollut laiskottelun paikka, tai huvittelun paikka. Kotona ollaan ja tehdään mitä huvittaa, siellä ei missään nimessä opiskella. Tai sitten kotona siivotaan ja tehdään muita kodin askareita. Koti on arkipaikka, arjen tila.

Tämä tunne menee minussa jopa niin pitkälle, että minua ahdistaa opiskella kotona. Minua ahdistaa ajatellakin, että ryhtyisin tekemään jotakin tehtävää tai lukemaan jotakin tekstiä joka liittyy opiskeluun. Kun istun bussissa matkalla yliopistolle, voin aivan hyvin kirjoittaa tai lukea opiskelujuttuja (ja aikaa riittää, matka yhteen suuntaan kun kestää sen tunti neljäkymmentäviisi minuuttia). Kun istun yliopiston kirjaston kahvilassa, minusta suorastaan pursuaa opiskelumielialaa, ja saatan kirjoittaa arkkitolkulla tekstiä tai lukea ihan mitä vain opiskeluun liittyvää.

Nyt sitten voin siirtyä pohtimaan sitä, että miten saisin opiskelun tilan siirtymään enemmän virtuaaliseksi paikaksi, mielikuvaksi, eikä todellisessa paikassa tiukasti pysytteleväksi. Jos tässä onnistuisin, olisi minulla aina kotonakin opiskelun tila. Vaikka juuri tässä tietokoneella. Siihen vain liittyy niin monta muttaa. On vaikeaa alkaa ajatella itselleen tilaa ilman fyysisiä ulottuvuuksia. Jopa tässä tietokoneen tilassakin ulkoiset seikat liittyvät siihen. Näppiksen paikka, näytön paikka ja kirkkaus, valon määrä. Se, mitä olen tottunut koneella tekemään, nimenomaan juuri tällä koneella (meillähän on kolme käytössä olevaa tietokonetta tällä hetkellä, tämä on kirjoittamis-, nettisurffailu- ja opiskelukoneeni). Myös ulkoiset seikat vaikuttavat aina. Kuusi koiraa ja kaksi kissaa tarjoavat kyllä oman haasteensa opiskelun tilan luomiseen kotona. Keskeytyksettä ei koneella saa istua.

Eli palaan aina siihen, etten osaa luoda opiskelun tilaa ilman fyysisiä olosuhteita, tässä tapauksessa niiden muuttamista. Nytkin kun istun tässä kirjoittamassa tätä, näen pölymaton koneen ja näytön vieressä, toinen käsivarteni nojaa kyynärpäästä hankalasti pöytälevyä vasten ja selkäni on kiertynyt vinoon. Koira makaa penkillä ja nuolee itseään äänekkäästi, kaksi muuta haukkuu ulkona pihalla. Tunnen miten hiekka rahisee jaloissani (ja sentään imuroin eilen!).

Ainakin vielä tällä hetkellä ja tässä tilassa olen liian fyysinen olento kyetäkseni luomaan itselleni opiskelun virtuaalista tilaa kotiin.

PMS-tilitystä

2011-10-17T09:09:00.006+03:00

Kuten otsikkokin jo varoittaa, tämä teksti saattaa olla PMS:n aikaansaamaa surkeilua. Taidan laittaa kirkasvalolampun päälle virkistääkseni tätä hieman. Kukkahymiöt olisivat myös kivoja. Jos viitsisin, opettelisin tätä Bloggerin uutta ulkoasuasetteluakin, mutta kun en viitsi.

Aluksi olin innoissani, kun aloin tajuta, että minulla voisi olla oikeasti neurologiassa jotain outoa. En siksi, että olisin halunnut jonkin diagnoosin, vaan mitä luultavammin siksi, että se oli jokin uusi ja jännittävä asia, josta sain ottaa selvää ja jota sain opiskella. Ne uudet asiat kun tuppaavat olemaan minulle se juttu, jonka avulla jaksan aina eteenpäin, jaksan innostua elämästä. Se oli minulle sen hetken "iili" (iileistä olen muistaakseni kirjoittanut joskus aikaisemmin).

Nyt on kuitenkin erilainen olo. Kun sain varsinaisen diagnoosin, en tuntenut helpotusta siitä, että oireilullani oli nimi. Olen koko ajan tuntenut ahdistusta ja outoutta siitä, että minun olisi pitänyt olla helpottunut. Kaikki saman diagnoosin saaneet hokevat sitä helpottuneisuutta foorumeilla, ja samaa hokee myös omalääkärini, jolta diagnoosin sain. Jotenkin sen oletetaan olevan AD/HD-diagnoosin saaneen perustunne. Helpotus siitä, että saa kuulla olevansa osa jotakin oireyhtymää, että omaa lukuisia kohtalotovereita. Aina kun lääkäri tai joku muu on maininnut minulle tästä, olen kiemurrellut sisäisesti. Olen mumissut jotakin, jonka voi tulkita miten vain, koska en kehtaa sanoa todellista kantaani (en halua loukata kyselijän käsityksiä – en tässä asiassa kuten en yleensä monissa muissakaan).

Vika onkin siinä, että olen aina ennen ollut tyytyväinen itseeni. Olen tuntenut olevani jotakin erityistä, olevani hyvällä tavalla erilainen. Olen ollut jopa ylpeä itsestäni. Käsittääkseni siis olen ajatellut itsestäni aivan eri tavalla kuin useimmat muut, jotka ovat lähteneet hakemaan tietoa ja diagnoosia samasta vaivasta. Ollessani teini olin ylpeä siitä, että en mennyt mukaan muun nuorison hullutuksiin, en juonut viinaa enkä polttanut tupakkaa. Olin ylpeä siitä, että harrastin asioita, joita voisi kutsua tervehenkisiksikin. En tajunnut olevani liiankin erilainen, liiankin outo, ja että joku olisi voinut pitää harrastuksiani ja tekemisiäni jopa merkkinä häiriintyneestä mielenterveyden tilasta (aivan totta, sellaisiakin ihmisiä löytyy, jotka pitävät eläimiä ja luontoa harrastavaa nuorta, joka mieluummin vaikka lukee kirjaa kotona kuin juo itsensä kaverien kanssa räkäkänniin, omituisena ja jopa vaarallisen outona – kas kun se sosiaalisuus ja lauman mukana marssiminen on useimmille se normaali tapa elää).

Olen aina järjestänyt elämäni niin, että minulla on ollut tietyllä tapaa hyvä olla. Olen pitänyt muita ihmisiä outoina, kun he kiusaavat itseään jopa ollessaan sairaita menemällä töihin ja sosiaalisiin rientoihin. Itse olen antanut itseni aina olla laiska kun ruumiini on sitä vaatinut. Ja sehän on vaatinut sitä usein. Esimerkiksi kuukautisten aikana, kun olen ollut kivusta käpertyneenä vuoteen pohjalle, ja vatsani moninaisen oireilun vuoksi. Olenkin monesti miettinyt sitä, että miten kykenisin olemaan vakituisessa työssä, kun olen niin usein kipeänä. Miten ihmiset kykenevät? Särkylääkkeiden voimalla varmaankin, tai sitten he vain eivät ole yleensä yhtä usein kipeitä, ehkä heidän mahansa ei mene sekaisin niin herkästi ja he eivät joudu istumaan yökausia vessassa ollen aamuisin niin väsyneitä että nukahtavat melkein seisaaltaan? Tai ehkä he vain sinnittelevät illanistujaisissa vaikka suolistossa vääntää ja maha pukkaa suolahappoa ruokatorveen, he istuvat ja nauravat ja ottavat osaa leikkeihin ja alkoholin kulutukseen – koska se on heistä niin hauskaa ettei pienellä epämukavuudella ole väliä?

Minä en ole sellaiseen koskaan pystynyt. Jos olen kipeänä, toimin puolella teholla enkä aina edes sillä. Joskus en vain toimi ollenkaan. Kaikki ajatukseni keskittyy vain kipuun, en pysty tekemään mitään enkä taatusti nauttimaan mistään. Siispä pysyttelen kotona tai ainakin lähden pikaisesti pois paikalta, kotiin potemaan.

Ja minä siis tiedän, että ihmiset ihan oikeasti sinnittelevät kipuinensa, koska – niin, miksi? Olen kuitenkin monesti todistanut tällaista toimintaa. En tiedä, mitä minun siitä pitäisi ajatella. Liioittelevatko ihmiset kipujaan saadakseen myötätuntoa siitä, että he silti jaksavat painaa eteenpäin ja vielä juhliakin kivusta huolimatta? Kyllä varmaan, mutta jotenkin uskon, että jotkut ovat oikeastikin kipeitä, ja silti tekevät tuota kaikkea. He tekevät sitä sosiaalisen paineen vuoksi. Siksi, että on oikein olla mukana ryhmässä, on oikein osallistua, on oikein tehdä työtä. Ei saa olla itsekäs ja yksinäinen, ei vaikka olisi kuinka kipeä. On oikein hymyillä ja jatkaa, koska se on vahvuutta ja normaalia.

Minä en siihen kykene. Vaikka olenkin monesti istunut luennolla migreenin jäytäessä ohimoitani, se on yleensä tapahtunut vahingossa, migreeni on alkanut vasta luennon jo alettua. Jos se olisi alkanut ennen, en taatusti olisi mennyt paikalle. Useammin olen ollut jossakin vatsavaivaisena, koska jos en joskus jättäisi vatsanseutuani huomiotta, en koskaan voisi mennä minnekään. Täytyy vain pitää huolta siitä, että vessa on lähellä, tai pitää närästys loitolla sopivalla lääkityksellä. Ja toivoa, ettei kukaan huomaa kuka on se, joka tuprauttelee kaasuja sisuksistaan julkisesti.

Mihin tämä pitkällinen selostus sitten johtaa? No siihen, että en enää osaa olla minä. En enää osaa olla se suhteellisen huoleton minä (niin kuin olisin joskus ollut huoleton...), joka osaa ottaa omaa aikaa tuntematta siitä syyllisyyttä. Aikaisemmin tunsin oikeudekseni jäädä kotiin kun kuukautiset kipristelivät alavatsaani, tai jos olin aamulla niin väsnyt, että kaikki eteni kuin hidastetussa filmissä. Tunsin aikaisemmin myös oikeudekseni pitää huvittelutasoni niin korkealla, ettei minulle tullut levottoman rauhatonta oloa, vaan että nautin elämästäni tekemällä juuri sitä mikä sillä hetkellä kiinnosti ja innosti mieltäni. Sen aikaisen minäni huolet ja ahdistukset koskettivat joitain aivan muita asioita kuin mitä nykyään.

Olenko diagnoosin myötä kasvattanut itselleni jonkinlaisen sosiaalisen omantunnon? Tiedän, että sosiaalisella omallatunnolla tarkoitetaan aivan muuta kuin mistä itse tässä puhun. Mutta minulle se tarkoittaa juuri sitä, että otetaan huomioon muiden ihmisten käsitykset elämästä. Jos oma elämä ei sovellu niihin, siitä tunnetaan syyllisyyttä ja häpeää.

Osittain halusin opiskelemaan yliopistoon siksi, koska en halunnut enää sanoa ihmisille, että "enpä juuri mitään, kotona istun", kun he kysyivät "mitäs nykyään teet". Koska minua alkoi hävettää se, että aikuinen ihminen tekee aina oman päänsä mukaan pysyäkseen järjissään ja onnellisena. Aikuinen, kotona tyhjän panttina oleva ihminen on yhteiskunnalle kauhistus. Varsinkin jos siellä kotona on omasta halustaan. Jopa vaikka en enää saisi edes Kelalta työttömyyskorvausta (M ansaitsee liikaa), niin silti häpesin sitä, etten voinut sanoa mitään hienoa kyselijöille. Aivan kuin kotona istuminen todella olisi vain sitä, istumista (tai makaamista). Koska se ei riitä, että siivoan, käyn koirien kanssa kävelyillä, kirjoitan, luen, etsin tietoa. Se ei riitä kyselijöille, se ei riitä yhteiskunnalle. Se ei riitä ihmisille. Varsinkaan kun minulla ei ole mitään näkyvää syytä siihen. En ole masentunut, enkä muutenkaan sairas. En ole eläkkeellä, minulla ei ole alaikäisiä lapsia. En ole edes omaishoitaja. Siis jos istun kotona, olen tyhjäntoimittaja, laiska ja turha. Aivan sama mitä teen, jos en käy töissä tai opiskele, en tee mitään.

Aikaisemmin tämä ei minua haitannut. En välittänyt siitä mitä ihmiset ajattelivat minun kotona olostani. Osittain se johtui siitä, että olin nuorempi. Minulla oli vielä aikaa tehdä vaikka mitä. Mutta osittain se johtui myös siitä, että en tiennyt erilaisuudellani olevan nimi, en tiennyt, että erilaisuuteni oli neurologinen oireyhtymä nimeltään AD/HD. Enkä minä oikeastaan edes syytä diagnoosiani tästä, miltä minusta nyt tuntuu. En suoraan, vaan se oikeastaan sai minut näkemään sen, miten erilaisesti yleensä olen suhtautunut (ja edelleen suhtaudun) yhteiskuntaan ja sosiaalisuuteen. Sen myötä olen alkanut tajuta sen, että monet niistä asioista joita nuorempi minä piti outoina tai jopa haitallisina, ovatkin osa normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Että ne asiat, joita itse olen vältellyt ja joiden välttelemisen myötä olen pitänyt itseäni – jos en parempana niin ainakin hyvällä tavalla erilaisena – että ne asiat ovatkin niitä normaaleja juttuja. Että minä olen oikeasti erilainen ja outo.

En myöskään iske kaikkea erilaisuuttani vain AD/HD:n piikkiin. Olen myös kasvanut sellaiseksi. Osittain kasvatettu, mutta myös itse kasvanut, halunnut kasvaa sellaiseksi. Olen lukenut erilaisia kirjoja, ajatellut erilaisia ajatuksia, nähnyt maailman eri tavalla. Olen myös epäsosiaalinen (mikä ei tarkoita samaa kuin ihmisvihaaja – vaikka joskus toki olen tehnyt sitäkin, vihannut ihmisiä – mutta aina jostakin syystä enemmän kuin vain yleisesti). Olen halunnut olla erilainen, erottua joukosta. En ole koskaan halunnut olla osa ihmismassaa, sitä tukahduttavaa massaa joka vetää kaikki mukaansa ja saa tekemään samoin kuin kaikki muut.

Joskus mietin, olisiko asia aivan toisin, jos olisin syntynyt johonkin muuhun maahan, johonkin muuhun yhteiskuntaluokkaan? Jos olisin rikkaan perheen lapsi, tai kulttuurikodista? Jos yhteisö ympärillä olisi ollut suvaitsevaisempi ja avoimempi, jos minut olisi hyväksytty pienestä saakka? Koska hyvin suuri osa erilaisuuttani on ollut halu kapinoida. Ei suinkaan vanhempiani vastaan, vaan niitä arvoja, jotka olivat läsnä lapsuudessani ja nuoruudessani. Arvoja, jotka korostivat rahaa, vastuullisuutta, sopeutuvaisuutta, tylsyyttä.

En muista koskaan lapsuudessani nähneeni oikeasti onnellisia (aikuisia) ihmisiä.

Jostakin syystä nykyään kun teen niitä asioita, joista itse nautin, tunnen tekeväni jotakin väärää. Asiat joista minun pitäisi nauttia ovat sellaisia kuin ulkoilu, liikunta, työ, opiskelu tai vaikka seksi (no siitä nyt nautinkin, mutta olkoon yhtenä esimerkkinä aikuisuudesta – taitaa olla yksi niitä harvoja asioita joista aikuisuudessa pidän). Niin, ja se viinanjuonti sosiaalisessa kontekstissa. Mutta kun minä nautin ihan vääränlaisista asioista. Nautin kun istun tietokoneella, pelaan tai teen jotakin luovaa sen avulla (kuten vaikka kirjoitan – mikä olisi hyvä jos kirjoittaisin jotakin jota aion julkaista, mutta omaksi huvikseen kirjoittaminen ei enää ole sopivaa minulle – olenhan jo melkein julkaisukelpoinen kirjailija, hah!). Nautin kun katselen M:n kanssa yhdessä tv-sarjoja netistä (voin aina piilottaa tämän ajantuhlauksen parisuhteen hoitamisen tai kirjoittamisen opiskelun naamioon – täytyyhän minun seurata sarjoja jos joskus aioin kirjoittaa jotakin tosissani). Nautin siitä, kun katselen koirien touhuja. Nautin jopa siitä, että saan vapaasti tuijottaa ulos ikkunasta, nähdä lehtien putoavan puista ja muodostavan keltaisen maton vielä vihreän nurmen päälle, että voin ajatella silloin mitä sattuu päähän pälkähtämään tai olla ajattelematta kokonaan. Nautin kaikkein eniten siitä, että aikani on omaani, eikä sitä omista jokin firma tai taho, johon olisin kytköksissä lopun elämääni tai ainakin eläkeikään saakka.

Aika, niin. Siitä kai tässä on pohjimmiltaan kysymys. Olen aina pitänyt aikani omanani. Olen aina itse hallinnut ajankäyttöäni (paitsi teitenkin kouluvuosina, kun oli pakko mennä kouluun tiettynä ajankohtana ja sieltä pääsi pois vasta sitten kun pääsi – mutta silloinkin hallitsin itse koulun ulkopuolista aikaani – ehkä äitini jotenkin tajusi, että niin oli parempi). Jopa yliopisto on joskus minulle liian ahdistava ajankäytön suhteen. Vaikka siellä opiskelu on vapaata (ja tänä syksynä en hakenut edes opintotukea ettei tarvitsisi ottaa väkisin sellaisia kursseja joita en oikeasti tarvitse enkä halua), niin silti olen koko ajan nähnyt unia koulussa olemisesta, siis niitä unia joita aina näen kun en voi käyttää aikaani kuten haluan (ja joskus muulloinkin, milloin herään helpottuneena siitä, että se olikin vain unta). Tunnen olevani liian sidottu aikaan, joka ei ole omaani.

Ja nyt itse asiassa väsyin tähän kirjoittamiseen, sekä henkisesti että fyysisesti. Olkapäitäni särkee, samoin selkää. Taidan lähteä touhuilemaan jotakin muuta, kuten imuroimaan.

Matroona

2011-10-14T17:07:00.002+03:00

Näen itseni polun päässä seisovana, päälläni on pitkä hame ja pellavarohtinen paita, esiliina ja lanteilla nuokkuu avainnippu. Tai sitten olen Runotytön, Uuden Kuun Emilian täti, saan aina kaiken onnistumaan, mutta olen ankaran päättäväinen. Ja pyöritän taloutta ja komennan ja saan tahtoni lävitse ja seison tukevasti jalat maan pinnalla.

Enpä olisi koskaan uskonut löytäväni itsestäni matroonaa, sitä päättäväistä, tukevajalkaista (henkisesti tässä kohdin) naista, joka pitää elämää pystyssä kun myllertää. Minä, huithapeli jolla ei ole työpaikkaa, ei ole koskaan vakituista ollutkaan, joka on aina seurannut intuitiota tai sitä, mistä on sattunut milloinkin pitämään. Mutta aina jotenkin tietoisesti, kuitenkin. Kyllä, aina tietoisesti, koska jotenkin en osaa tehdä asioista tiedostamatta. Valinnat ovat aina olleet omiani, tiedostettuja, tai jos olen valinnut muuten, silti olen tiennyt sen, etten nyt valinnut kuten olisin itse halunnut.

Ymmärrys vain iski yhtenä päivänä, että esiäitini voisivat olla minusta ylpeitä. En ehkä ole ulkopuolisesti (ulkokultaisesti) sitä, mitä pidetään hyvänä naisena, hyvänä emäntänä (en siivoa tarpeeksi, en pidä huolta vaatteista enkä laita edes joka päivä ruokaa), mutta sisältä olen juuri sitä. Pahan päivänä (vaikkei sellaista oikein pahaa ole tainnut vielä ollakaan, siis sellaista maailmanlopun pahaa, nälänhätää ja kuolemaa) pitäisi maailmaa pystyssä, kasassa, yrittäisin viimeiseen saakka. Periksi en antaisi ennen kuin jalkani hajoaisivat, ruumiini kuivettuisi olemattomiin ja minua ei enää olisi.

Niin. Olen selvästi sukuni - äitini suvun siis - kasvatti. Vahva ja itsepäinen, jääräpäinenkin.

Onneksi siihen on jossakin välissä tullut ripaus haahuilijaa. Kutsuttakoon sitä sitten taiteilijasieluisuudeksi tai boheemiudeksi, mutta ripaus taikaa on tervetullut lisä perisuomalaiseen maanläheisyyteen. Tai ei oikeastaan voi sanoa maanläheisyys tässä, koska jos on oikeasti maanläheinen, silloin täytyy olla myös hitusen hullu - kuuhullu taikka maahullu, sama se, mutta siten että näkee kauneuden ympärillään. En usko ollenkaan etteivätkö esiäitimme olisi nähneet luontoa kauniina vaikka elämä olisikin välillä ollut kovaa. Eli jos ei maanläheisyys, sanottaisiinko sitten arkipäiväisyys?

Tänä aamuna, kun en ollut vielä viitsinyt raahautua pois sängystä ja nukahdin uudestaan, näin jälleen kerran unta hyökyaallosta. Ranta oli aurinkoinen, oli palmuja ja kimalteleva tropiikin meri, joka vyöryi päälle. Hetken mielessä pilkahti ajatus, kuten aikaisemmissa unissa, että nytkö pakkaamaan tavaroita ja karkuun. Sitten - aivan selkeästi - päätin olla tekemättä mitään. En viitsi, tylsää. Ja seuraavaksi minut pyyhkäisi mukanaan lämmin ja pehmeä aalto, joka ei ilmeisesti ollut edes märkä, koska en kastunut. Siihen loppuikin sen unen selkeä osuus, seuraavaksi oli palmuihin kiipeileviä ihmisiä ja vettä ja outoutta, kuten unissa yleensäkin. Mutta merkittävimpänä mieleeni jäi tuo tunne siitä, miten olin kertakaikkisen kyllästynyt ainaiseen hyökyaaltojen välttelyyn ja niiltä pakenemiseen, miten se tympäisi. Ja miten helppoa ja helpottavaa oli vain antaa mennä.

Lomaa tietokoneesta?

2011-10-10T12:58:00.002+03:00

Joskus tuntuu siltä, että elämäni pyörii ihan liikaa tietokoneen ympärillä. Opiskelen sen avulla, pidän yhteyttä ihmisiin, leikin sillä (= pelaan pelejä), katselen sen kautta dokumentteja ja muutakin.

Milloin tämä oikein pääsi tapahtumaan? Ensimmäisen oman koneen hankimme 1996. Sen jälkeen tietokoneesta on tullut yhä suurempi osa elämää, arkea. Opiskelu ei enää ole mahdollista ilman sitä. Koska vihaan puhelinta, yhteydenpito ystäviin ja tuttaviin ei oikein luonnistu ilman. Lisäksi vielä ne pelit, joiden ympärille myös opiskeluni kiertyy. Televisiota meillä ei ole ollut sen jälkeen kun koira söi ensimmäisen digiboksimme, ja emme halunneet ostaa uutta masiinaa, joten katselemme dokumentit, elokuvat ja tv-sarjat internetin suosiollisella avustuksella.

En osaa enää edes kuvitella elämää ilman tietokonetta. Ja silti olen joskus elänyt maailmassa, jossa sellaista välinettä ei ollut ollenkaan, ei ainakaan ihan jokaisen käytössä.

Tietokone on monella tapaa passivoiva. Se jumittaa istumaan samalla tuolilla vaikka koko päivän. Pelatessa, surffatessa ja ohjelmia katsoessa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Se on korvannut aamiaiskumppaninani kirjan tai sarjakuvan (en osaa syödä aamiaista jos minulla ei ole jotakin muutakin hommaa samalla, jo lapsuudesta alkanut tapa). Olen lukenut myös siitä, kuinka tietokoneen (ja muiden elektronisten laitteiden) ympäristöönsä vapauttamat positiiviset ionit vaikuttavat negatiivisesti ihmiseen (tosin en tiedä, onko tätä väitettä tutkittu ja todistettu, vaikka kännyköitten haitat kai jo onkin jotenkin huomioitu). Ja tietenkin kaikki se aika, jonka vietän tietokoneella, on pois kaikesta muusta mitä voisin tehdä.

Tietokoneella istuminen on helppoa. On helpompaa istua aloillaan ja käyttää hiirtä, kuin vaikkapa möyriä pihalla. Eikä pelkästään fyysisesti helpompaa. Tietokoneen oppii nopeasti, ja jopa sen ongelmat on helpompi ratkaista kuin tietokoneen ulkopuolisen maailman ongelmat. Kun rikkaruohot valtaavat kaikki istutukset, ja kaikki mitä teen menee hukkaan, on hankalaa ryhtyä keksimään uusia ratkaisuja. Suurin osa niistä veisi todella paljon aikaa, ja myös fyysistä energiaa. Joskus myös rahaa. Kun tietokoneeseen tulee ongelma, siihen löytyy yleensä ratkaisu netistä, tai viime kädessä voi ostaa uuden koneen. Tietokone istuu siististi ja varmasti pöydällä, kun taas piha rehottaa yltympäriinsä heti kun silmä välttää. Ainoa ulkopuolinen ongelma tietokoneessa on johdot, jotka varastavat suuren osan pöytätilaa (kun kukaan ei ole saanut aikaiseksi kätkeä niitä minnekään).

(Käytän tässä pihaa esimerkkinä, sen ei ole siis tarkoitus kuvata tietokoneen ulkopuolisten ongelmieni pahinta laatua.)

Tietokonetta on vaikea jättää. Kerran yritin pitää pari kuukautta tietokoneetonta aikaa. Tietysti juuri silloin sain työtarjouksen, eli taittamista – johon tietenkin tarvitsi tietokonetta. Työllä ei kuulemma ollut mikään kiire, mutta mieluiten sen olisi pitänyt olla valmis heti. Eli kun yritin laimeasti kysellä, että kävisikö ensi kuussa, sain osakseni epäilevää ihmettelyä. Haluuni pitää lomaa koneesta siis suhtauduttiin epäileväisesti ja olin vaistoavinani jopa jonkinlaista kummastusta siitä, että joku tarvitsisi tietokonevapaata aikaa itselleen.

Nyt kun opiskelen, en voi pitää pienintäkään taukoa tietokoneen käytössä. Sähköpostit on tarkistettava päivittäin, samoin yliopiston oppimisympäristöt. Koska gradun aiheeni on netissä, sitäkin on vilkaistava silloin tällöin. Jos haluaisin pitää tietokonevapaan vuoden, minun olisi lopetettava opiskelu siksi aikaa – mikä tarkoittaisi sitä, että opintolainaa olisi alettava maksaa. Ja kun opinnot eivät vielä olisi valmiit, joutuisin menemään väliaikaisesti töihin minne sattuisin pääsemään, tai elämään M:n rahoilla – jolloin hän tietenkin maksaisi myös lainani lyhennykset. (Kelaltahan en mitään saa, kun M:n palkka on liian suuri heidän laskujensa mukaan).

Silti joskus tuntuu siltä, että olisi ihanaa elää ilman tätä rasittavaa apuvälinettä. Ettei joka päivä tarvitsisi käynnistää sitä, ettei joka päivä kuluisi aikaa sen parissa. Että voisin joskus olla niin kuin aikana ennen sitä, ja tehdä niitä asioita joita tein.

Ostin viime viikolla vuorisuolalampun.

Syksyistä puhkumista

2011-09-30T09:52:00.003+03:00

Vaatteet. Yök hyi, kerrosten lisääminen ahdistaa. Nyt kun mahakumpuni on kasvanut (siis läskiä, kuten aiemmin kerroin) en enää tiedä kumpi on parempi: pitää edelleen tiukkoja t-paitoja tai toppeja ja kestää niiden kiristyminen mahan ympärille (ihokarvat nipistelevät koko ajan ja ihoa alkaa kirvellä ja inhoan sitä miten vaate kerääntyy kaikkiin uurteisiin eri mahojen välillä - siis alavatsan ja ylävatsan) vaiko alkaa sietää rintaliivejä ja kestää rintojen alinen kutitus ja kiristys. Olen käyttänyt tähän asti useimmiten niitä tiukkoja paitoja pitämässä rinnat kurissa. Kyllä, käytin ihan tahallaan nimenomaan kurissa-sanaa.

On vaan niin vaikea löytää sopivia rintsikoita. Olkapääni ovat kapeat ja luisut, ja kun kaikki rintaliivit tehdää mallimitoille, eli hartioitten pitäisi olla kuin ladon ovi, etteivät ne olkahihnat koko ajan olisi luisumassa pois olkapäiltä. Ja en halua kiitos toppauksia enkä kaaritukia. Enkä ylimääräisiä pitsejä lisäämään kutistusahdistusta. Ja tätä nykyä kuppikokoni taitaa olla B (oletan, aiemmin se on aina ollut A, mutta toisaalta en ole siitäkään niin varma), ja mahtaako Beetä olla tarpeeksi kapealla ympärysmitalla? Tosin sekin on voinut jo kasvaa, kun muuallekin on tullut lisämassaa. Mutta kun niitä alusvaatteita ei useastikaan saa enää vaihtaa, jos ne on vienyt kotiin, ja liikkeessä en kyllä rupea rintaliivejä sovittelemaan, karvat nousevat pystyyn jo ajatuksestakin. Että menisin liikkeeseen, valitisisin parit rintsikat, menisin pukukoppiin ja alkaisin kuoriutua kaikista vaatekerroksista, olisin hikinen ja puhkuva ja sormet olisivat eri paria ja kaikessa menisi vuosi aikaa ennen kuin olisin ylävartalo paljaana siellä kylmien loisteputkien valossa välissä vain ohut kangas muihin ostoksilla oleviin.

Taidan tehdä niin, että senkun ostan ja vien kotiin ja jos ei sovi, nieleskelen harmin ja rahan menetyksen ja heitän pois tai vien kirpparille. Niinhän teen alkkareittenkin kanssa, eikä niiden kanssa muuten voi tehdäkään, kun ne aina myydään nipuissa tai paketeissa. Tosin niiden kotiin vietävien rintsikoitten löytäminen on sitten oma juttunsa, täältä pikkukaupungista niitä ei ainakaan löydy, ja muualtakin olen jo välillä etsiskellyt. Nirso mikä nirso.

Uudet talvikengätkin minun pitäisi ostaa. Entiset ovat jo viisivuotta vanhat ja käytössä kuluneet ja päälinen murentunut. Pohjakaan ei enää pidä vettä. Mutta se on melkein yhtä hankalaa kuin rintsikoitten osto. Minulla on oudon mallinen jalka, se on kuin Aku Ankan räpylä. Kantapää on kapea, mutta varpaat harottavat. Joskus olen käyttänyt miesten kenkiä, mutta niissä kantapää aina klonksuu ja hiertyy. Naisten lesti taas aina kapenee liikaa varpaita kohden, jolloin poloiset varpaani rutistuvat toisten päälle ja limittäin ja ruttuun. Joskus harvoin olen löytänyt sellaisia kenkiä, jotka sopivat jaloilleni, ja niitä sitten käytänkin vuosikaudet, kunnes ne ovat niin hajalla, etten enää voi.

Kesäkävelylenkkarini ovat hyvät, muttei niillä talvella tarkene. Niihin ei mahdu tarpeeksi villasukkia ja varsikin on liian matala lumessa kahlaamiseen. Lisäksi edellisten kesäkävelylenkkareitteni pohja jäykistyi pakkasilla niin, että se kopisi ja luisti jäisellä kadulla. En tiedä, miten nykyisten pohja käyttäytyy pakkasilla, mutta haluaisin silti ne oikeat, kunnolliset talvikengät. Lisäksi ne voisivat kyllä olla kivan näköisetkin, ainakin sillä tavalla mitä minä pidän kivan näköisenä. Ei korkeita korkoja vaan mieluummin sellaista armeijamallia. Ikävä vaan että ne armeijan ylijäämävaraston kengät lienevät minulle liian suuria, ainakin sieltä kantapäästä. Ellei siellä ole jo myynnissä naisten kokojakin, tosin niissä saattaa taas olla se lestiongelma.

No, niin kauan kuin nämä vaateongelmat ovat suurin huoleni, elämä on kai aika mallillaan.

Hämähäkinseitit

2011-09-28T09:42:00.002+03:00

Pyyhkielin tänään katosta hämähäkinseittejä. Niitä riitti. Jopa keväällä keittiöön hankkimamme uusi lamppu oli ollut hämähäkkien mieleen. Lamppujen ympärillä pörrää aina kärpäsiä ja muita liihottajia, joten ymmärrän mieltymyksen.

Minulla oli kova halu kirjoittaa tähän jotakin ja jopa tieto siitä mitä haluaisin kirjoittaa. Mutta sitä ennen intouduin käyttämään aivojani moneen muuhun, ja nyt olen jumissa. Pitäisi jo osata käyttää ajatusten ensimmäinen hinku tähän, kun sitä kerran on. Olen ennenkin havainnut, että jos teen muuta ennen kuin alan kirjoittaa tähän, jotakin on jo tyrehtynyt mielessäni. Nytkin olen jo enemmän menossa kuin tulossa, enemmän liikkeessä kuin paikallani kirjoittamista varten. Siksi myös tuo seittien siivoilu, jotakin oli pakko tehdä.

Kissa raapi äsken ikkunaluukkua pyytäen päästä ulkotarhaan. Nyt se istuu välitilassa, ei aivan ulkona muttei enää sisälläkään. Aurinko heijastaa lämpöä sen turkista. Toinen kissa odottaa vuoroaan sen takana, vaikka voisi massallaan työntyä aivan hyvin pienempänsä ohi ja yli. Mutta se ei voi, koska kissojen käyttäytymissääntö kieltää. Kissoilla on joskus aivan erilaiset säännöt kuin koirilla. Ja silti usein niin samanlaiset. Samanlaisemmat kuin mitä useimmat tietävätkään, tai uskovat.

Minäkin olen välitilassa. Olen nyt useamman vuoden käynyt läpi lapsuuttani ja nuoruuttani, koulukiusaamista ja muitakin pahoja asioita. En ole vielä selvillä vesillä, enkä tiedä, tulenko koskaan olemaankaan, mutta yksi seitsemän vuoden jakso alkaa olla elämässäni lopuillaan. Eräällä tavalla uskon siihen, että ihmisen elämä rakentuu seitsemän vuoden jaksoista, jotka käsittelevät kukin omaa tarkoitustaan elämässä. Tämä kulunut jakso on käsitellyt mennyttäni, naiseutta, ihmisyyttä, lapsuuttani. Olen tuntenut uudelleen ne samat tunteet, kärsinyt samat tuskat. Tyhjästä mieleeni on valunut aivan samat pelot, joita tunsin silloin joskus, ja jotka olivat pitkään hiljaa sisälläni. Nyt käsitän, että niiden piti olla hiljaa, että olisin saanut rakennettua sen voiman joka minulla nyt on niiden käsittelemiseen.

Tämä on ollut raskas seitsemän vuoden kausi. Kuitenkin olen vähitellen ruvennut huomaamaan, että valoa on pilkahtamassa lehtien lomasta, aivan kuin varjot kesällä nurmikolla. Ne tanssivat ja vilkkuvat, enkä saa niitä kiinni, en valoa enkä varjoja. Mutta jotakin on tapahtunut hiljakseen mielessäni. Vielä on jatkettava, vielä on muutama kuukausi jäljellä tästä jaksosta, ja jotenkin epäilen, ettei se tule olemaan yhtään sen helpompi. Toisaalta, nyt minulla on tämä tieto siitä, että jotakin on tulossa, jotakin on muuttumassa. Ja tietoisuus jostakin on aina auttanut minua. Se, että voin pahimpina hetkinä vakuttaa itselleni, että tämä menee ohi, joskus.

Johan olen ollut viisas

2011-09-22T09:35:00.003+03:00

Aivan pakko linkittää yksi vanha kirjoitukseni tästä blogista. Se on kirjoitettu melkein päivälleen kolme vuotta sitten. Silmät ymmyrkäisinä sitä äsken luin.

Muuta minulla ei sitten juurikaan ole sanottavaa tänään. Olen menossa kirjoittamisen pedagogia-kurssille, hyvin mielenkiintoista asiaa. Ehkä siitä myöhemmin, kun ei ole kiire ja kun en ole väsynyt.

Lemmikkieläimistä

2011-09-15T08:00:00.002+03:00

Olen nyt lukenut parista paikasta mietiskelyä ja ihmettelyäkin siitä, miksi ihmiset pitävät lemmikkieläimiä. Miksi luonnon villit eläimet ja niiden tarkkailu eivät riitä. Yhdessä kirjoituksessa mainittiin ihmettelyn yhdeksi syyksi se, että lemmikkien tarvikkeisiin ja ruokaan käytetään liikaa resursseja ja että lemmikkiteollisuus tuhlaa luonnonvaroja.

Ensimmäinen reaktioni näihin kirjoituksiin oli ahdistuminen. Kuten aivan liian usein, ajatukseni ohjautuivat urille, joissa lemmikkien pito kielletään turhana ja tuhlailevana, ja että olen paha paha ihminen kun haluan niitä pitää. Tuhoanhan luontoa ja olen samalla itsekäs ja ei niillä eläimillänikään ole niin hyvät oltavat. Parempi olisi kun lemmikkieläimiä ei olisi ollenkaan olemassa.

Kun sain hieman rauhoituttua, ryhdyin pohtimaan asiaa. Olen minä sitä aikaisemminkin miettinyt, sekä luonnonvarojen tuhlaamisen kannalta että eläintenpidon eettisyyden kautta. Mutta kaikkein eniten mietin sitä, miksi haluan, että eläimet asuvat kanssani. Miksi minulle ei riitä se, että saan tarkkailla niitä luonnossa?

Eilen sitten taas katselin koiriamme. 'Muorit', kaksi vanhinta koiraamme, intoutuivat leikkimään keskenään. Sitä ei tapahdu kovin usein. Toinen makasi maassa selällään, toinen seisoi sen edessä ja kirputti sen rintakehää, välillä ne hammastelivat. M:llä oli kyyneleet silmissä kun hän katseli muorien leikkiä, eikä se ollut kaukana minultakaan.

Illemmalla, ennen nukkumaanmenoa, nuoret koirat halusivat hellyyttä. Silittelin niiden poskia ja puhelin niille. Sitten intouduin ääntelemään hassusti, ja molemmat nuoret katsoivat minuun silmä tarkkana, kallistellen päätään puolelta toiselle kuten koirat tekevät kuunnellessaan. Niiden emokin kömpi esiin pöydän alta (se oli ollut jo nukkumassa) ja liittyi lastensa seuraan kuuntelemaan. Kolme melkein samannäköistä koiraa istui edessäni kallistellen päätään juuri niin suloisesti kuin mainoksissa tai elokuvissa konsanaan.

Kun siivoan, poikakissa saa hepuleita, rynnii ympäri taloa ja tiputtelee esineitä. Se vaanii minua tuolin takana, ja syöksyy täyttä vauhtia ulos (kissoilla on käynti isoon ulkotarhaan olohuoneen ikkunasta) kun muka-motkotan sille. Se nauttii muutoksista, vauhdista ja nopeista käänteistä. Nauran.

Kun olen allapäin, koirien katseleminen auttaa. Kun minusta tuntuu, ettei millään ole mitään väliä, koirilla on. Kun menetän uskoni elämään, kissani tulevat luokseni, kehräävät ja käpertyvät syliin lämmittämään.

Niin, miksihän minulla näitä oikein on?

Selän vaivoja

2011-09-14T10:34:00.004+03:00

Yritän istua tuolissani Aleksander-tekniikan oppien mukaisesti. Kolme koiraa ahtaa itsensä jalkatilaani niin, etten voi liikuttaa jalkojani enkä mitenkään saa niitä tasaisesti lattiaa vasten. En saa tuoliakaan tarpeeksi lähelle pöytää. Onneksi jalkojen levoton liikuttelu saa aikaan sen, että kaksi koiraa päättää siirtyä muualle. Nyt se jäljelle jäänyt makaa kyljelleen ojentuneena – ja täyttää tilan ihan yksin.

En osaa istua bussissa hyvin. En tiedä, miten niillä istuimilla on yleensä tarkoitettu istumaan. Jos nojaan, olen kummassa mykkyrässä. Jos istun suorassa, bussin keinunta saa rangan väsymään. Jos nukahdan, niskani on kuin tulessa kun herään. Ja tätä herkkua on tarjolla reilut kolme tuntia kahtena päivänä viikosta.

En osaa istua myöskään henkilöautossa. Minulla on kaksi tyynyä pepun alla, että yleensä näen ikkunasta ulos. Niskatuki sojottaa eteenpäin niin, että jos lasken pääni painon sille leukani koskettaa rintakehääni. Minkämallisille ihmisille nämä oikein suunnitellaan? Meillä on japanilainen auto, eivätkö japanilaiset ole aika lyhyitä? Vai onko tämä joku euromalli, suunniteltu jättiläisille?

Ikäväkseni omistan lyhyen selän pitkien koipien päässä. Olen monesti kärsinyt siitä myös housuja ostaessani. Kun ostan lantiomittaiset housut, ne ovat usein minulle vyötärömittaiset. Jo kouluaikoina kärsin tästä. Minut laitettiin aina taakse istumaan, olinhan luokan kolmanneksi pisin tyttö. Sitten istuin siellä takana, ja yritin nähdä edessäni istuvien selän takaa jotakin. Kutistun istuessani.

Naisen häpeä

2011-09-11T12:07:00.005+03:00

Tällä kertaa ei sanoja, vaan kuvia. Uskaltaudun postaamaan hirvittäviä kuvia todellisesta elämästä. En aio vastata, jos joku saa näistä painajaisia tai hermostovaurion. Tervetuloa

kauhujen galleriaan

Kuristavaa paikallaan oloa

2011-08-30T15:10:00.003+03:00

Haluaisin matkustaa, mennä jonnekin, tehdä jotain. Nyt se on minussa taas, tämä liian liikkumaton tilanne, liian samankaltainen päivästä toiseen. Mutta ei ole rahaa eikä ole mahdollisuutta. En halua matkustaa yksin, en uskalla ja en pääse, mutta kukaan ei tule hoitamaan koiria että voisimme matkustaa yhdessä. Ja en oikeastaan edes tiedä minne haluaisin ja miksi. Varsinkaan kun en edes oikeastaan pidä matkustamisesta, kaikki se järjestely ja tohina ja puristava levottomuus joka paikassa.

En ole yli vuoteen ollut mukana edes missään harrastustapahtumissa, suurimmaksi osaksi siksi, ettei niitä ole järjestetty. En enää oikeastaan edes harrasta mitään erityistä. Se kaikki vain tuntuu jotenkin turhalta ja en saa aloitettua. Sitäpaitsi kun tekemättömät opiskelutehtävät painavat kumoon en kykene kunnolla keskittymään mihinkään mukavaan. Lisäksi luin tässä yhtä blogia, ja tajusin, ettei minusta ole tutkijaksi eikä jatko-opiskelijaksi. En ole tarpeeksi sosiaalinen. Ja nyt en sitten tiedä enää, mihin minusta olisi. Mitä voi nykymaailmassa tehdä työkseen ihminen joka ei ole sosiaalinen mutta on levoton mieleltään? Eläkkeelle pääsystä on turha haaveillakaan ennen varsinaista eläkeikää.

Olen nyt yrittänyt elää ja olla kuten oletan normaalin ihmisen elävän ja olevan. Tosin sosiaalisuutta en ole kokeillut, itse asiassa se on vähentynyt opiskelun aikana huomattavasti – aikaa ja jaksamista ei vain ole riittänyt.

Pidän kirjoittamisesta, mutta mahdanko jaksaa kirjoittaa jotakin niin valmiiksi että siitä olisi ikinä julkaistavaksi. Sen runokokoelman ja näytelmänkin kirjoittamisesta on jo vuosia, ja kumpikaan ei oikein ole mielestäni julkaisuasteella, vielä. Ja mitään en ole jaksanut niille tehdä viime aikoina.

Tentti meni ja nelonen tuli

2011-08-20T16:33:00.002+03:00

Eli olen melkoisen tyytyväinen. En tiennyt yhtään mitä odottaa, kun tentaattori oli täysin uusi tuttavuus ja en tiennyt mitä hän mahtanee painottaa vastauksissa. Vastaukseni kun ovat useimmiten analysoivia ja mietteliäitä eivätkä kata teoriaa juurin jaksain - koska en vain kerta kaikkiaan muista teorioita niin kovin hyvin.

Nyt on vielä siis kolme viikkoa aikaa vain olla ennen kuin tämän syksyn varsinainen opiskelu alkaa. Tosin olisi yksi essee, jonka voisin kirjoittaa (eli tutkia aihetta myös), mutta en tiedä jaksanko. Se, etten tunne jaksavani tympäisee, koska aihe ihan oikeasti olisi hauska ja mielenkiintoinen ja voisi johtaakin johonkin vielä mielenkiintoisempaa (kuten seminaariin), mutta jotenkin on kaikki propsut vain ihan piipussa. Ja en oikein usko, että itsensä vetäminen vielä tämänkin rajan yli olisi suotavaa, ellen halua saada burn out -diagnoosia.

Lisäksi kehoni kiukuttelee, joko stressistä johtuen tai sitten yksinkertaisesti kylmenevästä säästä ja ilmanalan muutoksesta. Polveni, jotka olivat koko kesän ihan ookoo, kipuilevat nyt - vaikken ole juurikaan kävellyt asfaltilla. Viime talvenahan ne menivät välillä sellaiseen kuntoon, että menin yliopistolle mieluummin paikallisbussilla kuin kävelin, vaikka matkaa oli vain parin kilometrin verran, ja vaikka edellisenä talvena useimmiten kävelin sen kaksi kertaa päivässä. Joskus polvia särki öisinkin niin, etten meinannut kyetä nukkumaan, ja särkyvoidetta meni tuubillisia. Ja en tietenkään mennyt lääkäriin, kun se ajan varaaminen on niin hankalaa.

Viime talven ongelmia on myös vasemman olkapään kroonistunut kipu. Vasta nyt kesällä löysin netistä tietoa tulehtuvasta jänteestä, joka, jos sitä ei lepuuta, saattaa kroonistua. En tiedä onko se kyseessä, koska välillä särkee oikeaakin olkapäätä hieman, ja koska lukemassani tekstissä mainittu käden liikerata ei aiheuttanut mitään tuntemuksia, vaikka sen olisi pitänyt aikaansaada kipua. Mutta kipeä se on, ja juuri nyt en uskalla tehdä mitään fyysisesti rasittavaa vasemmalla kädelläni. Lepokaan ei tunnu auttavan, ja sängyssä maatessa kipu yltyy. Taas menee särkyvoidetta, kun en närästykseni takia uskalla kovinkaan paljon särkytabletteja niellä - ja parasetamolista ei ole juuri apua. Olkapäiden kipu muuten alkoi raskaan repun raahaamisesta yliopistolle, yliopistolla, ja takaisin asunnolle. Eikä sitä oikein voinut jättää väliinkään, jos meinasi käydä luennoilla ja kursseilla ja lukea jotakin.

Eli tänä kesänä en ole juurikaan melonut, vaikka olemmekin melomassa käyneet. Olen varonut olkapäätäni ja jos olen hieman uskaltautunutkin melaan tarttumaan, en ole kovin pitkään jaksanut sillä mitään tehdä. En tiedä johtuuko siitä vaiko muusta, mutta olen myös kerännyt painoa kolmen kilon verran tänä kesänä. Yhteenlaskettuna se ja viime talven parisen kiloa tekevät viisi kiloa painonnousua. Tämä ei kenties kuulosta hurjalta, mutta minulle se sitä on. Aikaisempi normipainoni on ollut +/- 50 kiloa, ja se on ollut juuri sopivasti. Nyt tuntuu, etten voi välillä hengittää kun maha on tiellä ja sitäpaitsi se on pinkeänä rumpukalvona suurimman osan aikaa. Olen alkanut epäillä, että muuten niin sopiva Medikinet on tämän takana. En ole syönyt yhtään omaa normiani enempää (taikka vähempää), enkä sinänsä liikkunutkaan vähempää, ellei nyt noita talvisia bussimatkoja lasketa. Voihan tämä olle ikäkysymyskin, mutta kun aineenvaihduntani ei tunnu heikentyneen juuri yhtään, ja en tiedä mikä muu voisi olla iän aiheuttaman painonnousun takana kuin aineenvaihdunnan hidastuminen, vähentynyt liikunta ja lisääntynyt syöminen? Ja stressinkin pitäisi enemmänkin pudottaa painoa kuin lisätä sitä - ellei satu syömään ahdistukseensa.

Roskapussitentti

2011-08-11T12:56:00.004+03:00

Aioin tyhjentää roskapussin, siis ottaa sen roskakaapista, sitoa suun kiinni ja pistää isompaan roskapussiin. Se oli ylitäysi, kuten usein ennenkin. Yritin nostaa sitä pois muovisangosta jossa se oli. Sormeni tökkäsivät limaisiin ja haiseviin koiranruoan pakkausmuoveihin. Sitten kolmasosa pussin sisällöstä hyppäsi lattialle.

Sormeni siis olivat ties missä mönjässä ja kolmasosa roskapussin sisällöstä keittiön lattialla. Muovisanko roikkui edelleen kiinni pussissa. Heilautin pussia, ja sanko putosi. Samalla putosi vielä hieman lisää pussin sisällöstä lattialle. Tällä hetkellä lattialla on siis sanko, pussi ja hieman vajaat puolet roskista.

Kävin pesemässä käteni ja tulin kirjoittamaan tätä. Seuraavaksi haen käsiini kumihanskat ja siivoan keittiön lattian.

Sitten menen takaisin tenttikirjan ääreen, mikäli koirat eivät hauku, tai ehkä sittenkin otan puhtaat astiat astianpesukoneesta ja laitan uuden satsin likaisia peseytymään...

Stressiä ja sekalaista

2011-08-10T11:53:00.001+03:00

Elämässä mikään ei ole varmaa ja mitä tahansa voi sattua. Suunnitelmia voi tehdä, mutta ne eivät välttämättä toteudu koskaan. Elämä on täynnä kaaosta, irrallisuutta ja muuttuvia tekijöitä. Kun lukee filosofiaa ja muita ajattelevia tekstejä, neuvo kaikkeen tähän epävarmuuteen on hyväksyä se ja oppia elämään sen kanssa. Mikään ei ole pysyvää, miksi siis stressata siitä?

Kunhan joku kertoisi miten sen kanssa sitten oppii elämään? Olen nyt yrittänyt opetella kaiken epävarmuuden hyväksymistä ja sietämistä tietyllä tapaa koko aikuisen elämäni, ja erityisen kovasti nyt viimeiset pari-kolme vuotta. En voi sanoa epäonnistuneeni täysin, mutta vaikeaa se on. Tuntuu koko ajan kuin leijuisin jossakin välitilassa, aivan kuin minulla ei olisi minkäänlaista pohjaa tai mitään mistä ottaa tukea.

En ole aikoihin ollut millään tavalla uskonnollinen, ja kun en usko edes tieteeseen ja koska lapsuuteni ei tarjonnut rakennuspalikoita perusturvallisuuden syntymiseen, en oikein tiedä kykenenkö koskaan täysin sopeutumaan siihen ettei mikään ole pysyvää tai varmaa. Murrosiässä en juurikaan ehtinyt pelätä maailmanloppua taikka katastrofeja kun koko silloinen elämäni oli riittävän täynnä omia henkilökohtaisia tragedioita, ja kouluaika meni muutenkin pelon vallassa. Nyt onkin sitten toinen juttu. Globaalit ilmiöt ovat alkaneet ahdistaa aivan eri mittakaavassa. Ilmaston muuttuminen, oli se sitten menossa lämpimämpään taikka kylmempään suuntaan, on jo melkoisen selvä juttu. Television haastattelussa säätilojen tutkija totesi kesän 2010 kuumuudesta, että se johtuu merivirtojen muuttumisesta Norjan rannikolla, ja että tulemme saamaan tästedeskin enemmän samanlaisia kesiä ja myös yhtä kylmiä talvia kuin talvi 2010. Meillä ei siis enää ole mereinen ilmasto ja Golf-virta ei enää pidä meitä pehmeässä syleilyssään.

Ihmisiin en ole uskonut varhaislapsuuteni jälkeen, heihin menetin luottamukseni lapsena ja nuorena koulun piinavuosina. Internetistä ja lehtien yleisönosastokirjoituksista saan lisää potkua epäluottamukselleni. Katson maailmaa ilmeisesti jotenkin niin eri tavalla kuin suurin osa muista lajitovereistani, että en tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta ihmiskunnan kanssa, ainakaan suurimman osan siitä. Ja en ole tosiaankaan löytänyt ”omia ihmisiäni” vielä. Jos heitä nyt on olemassakaan.

On alkanut olla myös melko selvää, että tulen viettämään vanhuuteni yksin. Olen melko varma siitä, että M kuolee ennen minua (tilastollisesti miehet aina kuolevat ennen naisia). Eläkkeeni tulee olemaan pieni, koska en ole tehnyt mitenkään hirveästi töitä 23 ikävuoteni jälkeen (ja ennen 23 ikävuotta tehtyä työtä ei lasketa eläkekassaan). Eräs ystäväni (yksi niitä harvoja) sanoi kerran, ettei usko että meillä enää mitään eläketurvaa onkaan kun tulemme siihen ikään ja maalasi samalla kuvan jossa joudumme etsimään ruokamme roskien joukosta. No, aika moni jo niin tekeekin, eläkeläiset, nuoret, elämäntaparoskisdyykkarit. Mutta minä en tiedä miten tulen sopeutumaan sellaiseen elämäntapaan. Minut on opetettu inhoamaan kaikkea likaista ja mätänevää, sekä pelkäämään bakteereja. Edelleen inhoan raakaa kanaa ynnä muuta siipikarjaa, koska äitini on aina pelännyt salmonellaa enemmän kuin on järkevää. Tämä siis vaikka syötän koirilleni raakaa siipikarjaa ainakin pari kertaa viikossa, ja vielä ei ainakaan ole salmonella tarttunut (taikauskoisena koputan nyt käsittelemätöntä puuta kolme kertaa).

Olen vihdoin ja viimein voinut hyväksyä muutamia asioita itsessäni, asioita jotka juontavat juuri kouluajasta ja koulukiusaamisesta. Minä pelkään ihmisiä. Minä en todellakaan luota heihin tippaakaan. Erityisen paljon pelkään naapureitamme täällä, missä asumme. Se pelko alkoi sinä päivänä kun muutimme tänne ja koiramme päättivät itsenäisesti käydä tervehtimässä lähimpiä naapureita heidän pihallaan. He reagoivat siihen erittäin negatiivisesti, vaikka pyytelin anteeksi ja lupasin rakentaa aidan niin pian kuin mahdollista. Toisen puolen naapurit – no jaa he taas ovat kuin suoraan vanhoista suomalaisista elokuvista tai kirjoista, juuri niitä hyvin hitaita ja (jos näin suoraan voi sanoa) itsekkäitä suurmaanomistajia, joiden päässä ei hirveästi kulje muuta kuin ihan perusjuttuja (= raha, omaisuus, työ). Muut lähistöllä asuvat taasen ovat koko ikänsä täällä asuneita eläkeläisiä taikka peräkammarinpoikia ja -tyttöjä, joiden koko suku on asunut näillä main nuijasodasta lähtien. Eli me siis olemme vieraita, outoja ja muukalaisia heidän silmissään.

Tunne itseni myös liian huonoksi yliopistoseuraan. Tunnen olevani liian tyhmä ja liian sivistymätön. En ole kulttuurikodista, puhumattakaan siitä, että kotini olisi ollut tai että se edelleenkään olisi varakas. Opintojen ulkopuolella en tietäisi mistä voisin puhua muiden opiskelijoiden kanssa riippumatta heidän iästään, puhumattakaan opettajista taikka professoreista. Osaan kyllä sujuvasti keskustella opiskelusta ja siihen liittyvistä jutuista ja en itse asiassa ajattele tätä silloin kun olen kursseilla tai lukupiireissä, mutta näin kotona yksin istuessa se painaa mieltäni. En tunne olevani samalla viivalla yliopistoväenkään kanssa.

Välillä minusta tuntuu kuin eläisin mustassa aukossa. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän olen huomannut että ajatukseni, siis ne todelliset sisäiset ajatukseni, ovat liian omituisia muille kerrottaviksi. Vain M tuntuu ymmärtävän, tai ainakin hän yrittää ymmärtää. Ja jos ei ymmärrä, ei ainakaan väheksy, halveksu eikä tyrmää heti ensi kuulemalta. Muilta olen tottunut saamaan vähintään kummallisia mulkaisuja kun joskus erehdyn sanomaan jotain mitä todella ajattelen.

Elämäni on siis eräänlaista hyvin ohuella nuoralla tasapainoilua. Tasapainoilen sen mitä todella olen ja sen mitä muut odottavat minun olevan välillä. Tai mitä oletan muiden odottavan. (Ja olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että kun todella olen sitä mitä olen, silloin minut ikäänkuin jätetään havaitsematta, joten en enää usko siihen että kun on vaan oma itsensä niin se on hyvä. Ja kun tarpeeksi monta kertaa taotaan päähän että sinun mielipiteesi ja ideasi eivät kelpaa, niitä lakkaa kyllä ihan varmasti tarjoamasta.)

No joo, tiedän että tämä on stressikirjoitusta. Stressaan ensi perjantaina olevaa tenttiä uskomattoman paljon. Stressiä on kertynyt koko viime talven ja vielä tämän kesänkin, ja vaikka olen yrittänyt olla ulkona mahdollisimman paljon, käynyt melomassa ja tehnyt muutakin hauskaa, en ole oikeastaan edes huomannut koko kesää. Tunnen itseni saamattomaksi ja laiskaksi, koska joudun nyt pusertamaan tämän tentin itsestäni ettei kela ala kärttämään takaisin jo maksettua opintotukea. Ja tämän tentin on siis pakko mennä läpi ettei niin kävisi. Minä vain olen niin hirvittävvän huono tenteissä, joten etukäteen en osaa yhtään arvella miten tässä käy. Tai no, kaipa sen läpi saan, kun ei siihen tarvita hyvää arvosanaa ja osaan minä sen verran sanailla etten ihan nollille jää, mutta se ei olisi saanut mennä näin tiukalle.

Kaikkein inhottavinta on se, että minusta tuntuu että opiskelumotivaationi on miinuksen puolella. Vaikka ensimmäinen talvikin oli raskas, jaksoin silti aina innostua uusista kursseista ja asioista, viime talvena tuntui, ettei mikään oikein sytyttänyt. Ja se sama jatkuu. Jaksan hieman, sellaisen pikkurillin verran kiinnostua jostakin opiskeluun liittyvästä, mutta se menee pian ohi. Ja tämän takia olen alkanut epäillä olisiko minusta sittenkään tutkijaksi tai akateemiselle uralle. Jotenkin tuntuu, että siihen vaadittaisiin paljon enemmän kiinnostusta omaan alaan kuin mitä minulla on. En osaa jumittua putkeen ja olla kiinnostunut vain yhdestä asiasta (mikä on aika lailla 'taudinkuva' eli AD/HD oire, kas kummaa), vaan olen kiinnostunut niin monesta jutusta yhtä aikaa. Ja jos en saa keskittyä juuri käsillä olevaan kiinnostukseeni, en jaksa motivoitua mistään muustakaan. Silloin käy juuri näin, en saa mitään aikaiseksi.

Ja tällä hetkellä haluaisin vain kirjoittaa fiktiota.

Päivä, aurinko ja jonnekin

2011-07-20T12:38:00.003+03:00

Miksi ihmisten pitää olla niin vaikeita, hankalia ja määrääviä? Ja yhteiskunnallisen omahyväisiä, yhteiskunnallisia. Ja miksi minä en sopeudu?

Mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olenpa vain lukenut näytelmiä, blogeja ja uutisia. Ja herätellyt ajatuksia mielessäni. Nyt Suomessa tarjoillaan psykostimulantteja lapsille niin paljon, että jopa YK siitä huolestuu (ja ADHD-aikuisten vastine tuolle kirjoitukselle tässä). Siis YK? Suomen psykostimulanttilääkityksestä? Voisi melkein tokaista, jotta mitä fittua. Eiköhän tässä maailmassa liene maita, joissa kaikenmaailman lääkityksiä käytetään enemmän kuin täällä - vai eikö muka ole? Vai onko se jonkinlainen tilastollinen harhakuvitelma, joka perustuu vähäiseen väkilukuumme? Lisäksi jos YK on huolissaan Suomen itsemurhaluvuista ja lasten ja nuorten masentuneisuudesta, niin enpä usko että siitä päästään eroon stimulanttilääkityksen vähentämisellä. Eiköhän ne jäljet johda sylttytehtaalle, eli perinteisiin, historiaan ja nykyiseen johtoon. Ja ihmiset senkun innolla äänestävät rahaa ja valtaa ja perinteitä.

Milloin se mahdetaan tunnustaa ja tunnistaa (rehellisesti, hahahaa), että meillä nyt vain ollaan ahdasmielisiä, työnarkomaaneja ja häpeäntunteessa rypeviä. Syyllistetään naapureita, työkavereita, sukulaisia ja varsinkin itseä. Kaikki on syntiä: viina, leikki, ilonpito, taide ja tunteet. Hyveitä ovat järki, työnteko, ahkeruus ja rahankeruu. Laiskuus se vasta suuri synti onkin. Jos ei työtä tee ei syömänkään pidä. Mutta minne jäi taivaan lintujen katsominen? Minne unohtui lastenomaisten taivasosa?

Meillä Suomessa elää ehkä maailman aikuisin aikuisväestö. Ja vain humalassa siitä voi lipsua, yhteishengellä ja joukkovoimalla. Jälkeenpäin se oli niin hauskaa, heko heko, muistatko kun kusin keskustan kirkkopuistoon enkä itse muista mitään.

Joskus tekee hyvää lukea menneiden vuosikymmenten näytelmiä, sieltä löytyvät kaikki kansamme haavat verta vuotavina ja tuoreina. Ja muitakin kirjoja kuin näytelmiä, kuinka moni on viime aikoina tarttunut vaikka Tuntemattomaan sotilaaseen tai Juhannustansseihin? Minä luin ne kesällä 2010, ja ajattelin.

Toisaalta, haluaako kukaan edes yrittää parantaa niitä haavoja, kun niissä rypemisestä on tehty hyve?

Mietin

2011-07-13T14:59:00.002+03:00

Vähän kaikkea. Tämä kesä ei ole ollut rentouttava. Viime syksy meni koiranpentujen kanssa, joten en saanut opiskeltua. Keväällä olin tolkuttoman väsynyt koko ajan. Nyt puuttuu viitisen opintopistettä Kelan asettamasta rajasta sille, etteivät ole tahtomassa opintotukea takaisin. Elokuussa on tentti, mutta en saa kaikkia kirjoja yliopiston kirjastosta. Voisin kirjoittaa vielä yhden esseen puolihuolimattomasti, kai siitä se viisi pistettä heruisi.

Pölyä on kaikkialla. Portaitten edusta muistuttaa susilauman luolan edustaa, ja hiekka kulkeutuu sisälle koirien tassuissa ja turkeissa. Olen nyt puhdistanut pelikoneeni kaksi kertaa, ja aina siellä on yhtä paljon pölyä sisällä. Pinnoista puhumattakaan. Nykyajan kodeissa on liikaa muovipintoja, haluaisin niistä eroon, mutta ei nykyaikaa voi elää ilman. Tietokone on välttämättömyys opiskelussa, ja yhteydenpidossakin. Ja kaikki pinnat ovat muovia, lattia, musiikinkuunteluvälineet, ilmanliikuttajat (eli tuulettimet)... lista on loputon.

Kuumuus on tehnyt minusta letkun. Haluaisin vain maata ja löllyä. Luen tolkuttomasti kirjoja, niitä samoja vanhoja kirjahyllystä. Avalonin usvat, Avalonin metsät. Sitä ennen luin läpi omistamani Irmelin Sandman Liliuksen lastenkirjat. Olen mystikkotuulella.

Jostakin syystä minulla on myös kirjoittajan blokki. Joululomasta asti kestänyt ideoiden runsaus on laantunut, ja vaikka tiedän mitä pitäisi kirjoittaa, se ei tule ulos helpolla. Enkä nauti pakotetusta kirjoittamisesta, haluaisin olla oikeasti sisällä henkilöhahmoissani, tuntea sen mitä he elävät - koska se on minulle normaalia. Tai normaalia ja normaalia, minä vain pidän siitä tunteesta tavattomasti, kun teksti tulee esille ilman vaivaa ja voin uskoa siihen. Mutta en kai enää osaa kirjoittaa rakkaudesta ja romansseista enkä nuorista ihmisistä, koska jotenkin olen liukunut sen rajan yli.

Ei sillä, ettenkö vielä tietäisi, että rakkautta on, mutta en enää usko siihen sen romanttiseen olomuotoon, jota nuorempana hinkui ja kaipasi ja josta oli niin hauska kuvitella. Nimenomaan kuvitella tarinoita, en oikeastaan itse haaveillut sillä tavalla kuin luulen muiden haaveilevan (itse aina toivoin vain löytäväni jonkun joka olisi paras ystäväni samalla kuin rakkaus - ja kas kummaa, näin kävikin). En oikeastaan edes tiedä mitä se on se sellainen romanttinen, kiihkeä rakkaus, josta niin paljon kirjoitetaan ja kerrotaan, varsinkin nykypopkulttuurissa.

Kirjoittajan kauhistus on se, että osaa kirjoittaa vain sellaista tekstiä jota ei itse koskaan haluaisi lukea. Ei ainakaan huvikseen.

Sinun lapsesi

2011-06-25T18:09:00.003+03:00

Sinun lapsesi
Kirjoittanut: Kahlil Gibran

Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.

* * *

Kirjoitin tämän runon tussilla ruutupaperille ja teippasin paperin huoneeni oveen, ulkopuolelle. Äitini ei puhunut minulle sanaakaan koko iltana. Olin kuusitoistavuotias.

(Nuori nainen. Mitä se tarkoittaa?)

Jaa-a

2011-06-08T17:34:00.004+03:00

Alan pikkuhiljaa ajatella, ettei minusta olekaan akateemiselle uralle. Innostuneisuus ja halu ottaa selvää asioista ei riitä. Kuten ei sekään, että nauttii opiskelusta ja akateemisesta ilmapiiristä ja tutkimisesta. Oikeastaan en tiedä, mikä on se maaginen asia, jota vaaditaan.

Kolmosia nimittäin tippuu tasaista tahtia kurssista kuin kurssista. Jopa englannin pakollisesta, ja minä piru vie sentään luulin olevani hyvä englanninkielessä, ja vieläpä tehneeni tehtävät hyvin. Kymmenen tuntia pakersin esitelmääkin, josta muut opiskelijat tykkäsivät todella paljon, heidän arvionsa mukaan olisin saanutkin arvosanaksi nelosen taikka jopa vitosen.

En tiedä missä mättää, mitä teen väärin. En voi ajatella muuta kuin että en ole tarpeeksi hyvä enkä tarpeeksi lahjakas. Enkä varsinkaan tarpeeksi akateeminen. Ja niin kuin luulin jo löytäneeni paikkani, sen, jossa voisin viihtyä. Mutta kun en voi sitä itsekseni päättää, ja enpä usko kolmosen arvosanoilla jatko-opiskelijaksi pääseväni.

Tällä hetkellä tunnen itseni tyhjäksi, nimenomaan sen suhteen, että mitä minä sitten oikein teen, jos minusta ei tulekaan tutkijaa. Pitääkö tässä oikeasti yrittää kirjailijaksi? (Paskat minusta siihenkään kuitenkaan ole - hirtehishuumoria.)

(Äidin mielestä kotona olisi hyvä olla, kun hänkin viihtyy. Eli olen kai kummallinen, kun en viihdy jatkuvasti. Todistetusti kolmen vuoden kotonaolo työttömänä vei minut melkein kääntämään elämäni täydellisen ympäri pelkästä turhautumisesta.)

(Lisäksi luin eilen kirjaa narsismista. Ja rupesin pelkäämään olevani sellainen. Tosin, narsisti ei kai itse osaa pelätä moista, että kai sitten en ole. Mutta isäni tosin saattaa olla.)

Son ny sitte kesä

2011-05-23T08:02:00.002+03:00

Eilen ruopsutin pihaa puhtaaksi talven alla nukkuneista lehdistä, koirankarvoista ja kikkarekasoista. Samaa tein lauantainakin. Ja eilen sain tehtyä lukupiirin raportin ja nettisivuntekokurssin kotitehtävänkin. Jipjei!

Pihalla edestakaisin kävely tekee hyvää. Ihan vaan käveleminen ja ilman haistelu ja maistelu. Leppeä tuuli kulkee jossakin koivujen yläoksissa ja viivähtää hetken kasvoillanikin. Ilma tuoksuu lämpimältä, takki on jo melkein liikaa. Hyttysetkin löysivät minut kun perkasin kukkapenkkiä edelliskesän talventörröttäjistä.

Koirilla on uusi luola tuoksuvatukan alla. Yksi peräpää katosi sinne eilen, näin ikkunasta. Eli siellä on jo melkoinen onkalo, ainakinyhden koiran kokoinen. On niillä ollut noita ennenkin, mutta sivukäytävät romahduttavat niistä joskus katon, ja jäljelle jää vain syvä ojan tapainen. Meillä ei välitetä tasaisesta pihanurmikosta.

Yritin ottaa valokuviakin, mutta patterit olivat loppu. Ja ostamani hienot polvisuojat (en tilannut tuolta, ovatpahan vain samanlaiset) eivät toimineet aivan kuten olin ajatellut. Ne kiristivät polven takaa polvistuessa, mutta jos ne laittoi yhtään löysemmälle, ne valuivat kävellessä nilkkoihin. harmi, ne olisivat olleet oikeasti tarpeen koiria kuvatessa, ja pihamaatakin.

Tänään olen menossa 8.45-19.00. Kesäkurssi yliopistolla.

Seitsemän vuoden saldo

2011-05-16T07:49:00.005+03:00

M oli kolarissa, kaksi viikkoa sairaalassa ja neljä kuukautta sairaslomalla kotona. Samaan aikaan syntyi ensimmäinen kasvattamani pentueellinen pieniä koiranalkuja.

Toinen koirapentue.

Sain AD/HD-diagnoosin.

Aloitin opinnot avoimessa yliopistossa.

M:llä oli burn-out.

Pääsin opiskelemaan yliopistoon.

Äidilläni todettiin syöpä, joka hoidettiin.

Isälläni on ollut aivoverenvuoto.

M:lle tuli tasapainohäiriö.

Kolmas koirapentue.

Ja olen muuten hemmetin tyytyväinen elämääni, kun katselen sitä taaksepäin. Jopa silloin, kun katselen sitä ihan lapsuuteen asti. Tyytyväisyys tulee siitä, että en ole antanut periksi tavanomaisuudelle. Missään vaiheessa. Hyvin harvoin olen tehnyt mitään sen takia "että niin vain pitää tehdä". En tiedä mistä moinen tinkimättömyys tulee, mutta se on aina ollut minussa. Jo pikkulapsena.

Olen siis periaatteessa tyytyväinen itseeni.

Hui.

(Seuraavan seitsemän vuoden tavoitteissa kandin ja maisterin paperit ainakin. Muu saa sitten tulla miten tulee, ajan kanssa suunnittelematta. Niin vähään voi kuitenkaan vaikuttaa etukäteen.)

(Tällaisina hetkinä sitä tajuaa, kuinka osuva tuo Edith Södergranin lausahdus oikeastaan on.)

Nurinkurin

2011-05-12T16:53:00.000+03:00

Olin parikymppinen tyttö, joka luki kirjoja, koulutti koiria ja kuunteli klassista musiikkia ja keskiaikaisia balladeja.

Nyt olen nelikymppinen, joka pelaa tietokonepelejä, opiskelee yliopistossa ja kuuntelee trancea, dancea ja yleensäkin elektronista musiikkia.

...no, tykkäsin minä Depech Modesta, Duran Duranista ja Human Leaguesta nelitoistavuotiaana.

Vielä edelliseen - sosiaalinen törmäys

2011-05-05T18:40:00.002+03:00

Kävin tässä välillä kaupassa, ja kuten aina, käveleminen kirvoitti mieleeni uusia ajatuksia.

Aina kun törmään esitelmätilaisudessa tapahtuneeseen sosiaaliseen blokkiin (eli sosiaaliseen tilanteeseen, jossa käsitykset törmäävät toisiinsa eivätkä osaa liukua toistensa läpi tai lomitse), jähmetyn. Kun tapaan ihmisen, josta heti näkee, ettei hän voi ymmärtää vaikka kuinka selittäisi omaa kantaansa. Tai ei halua ymmärtää, tukkii tien ymmärrykseltä omalla tunnemyrskyllään ja ahdistuksellaan. Se saa mieleni aina surulliseksi ja myös minut ahdistuneeksi. Tietyllä tapaa minä ymmärrän, miksi joku voi tehdä niin, tukkia kykynsä ymmärtämiseen jos vastaan tulee liian ahdistava asia, mutta joskus minun on vaikea tajuta sitä, että asiat joita itse pidän aivan harmittomina ja jopa hauskoina ja itselleni tärkeinä, voivat jollekulle toiselle olla tällainen tekijä.

Minun äitini on aina ollut tällainen ihminen, joka ei ole voinut tulla puolitiehen vastaan jos hänellä on ollut jostakin asiasta hyvin eri käsitys kuin minulla, tai jos hän vain yksinkertaisesti ei ymmärrä ollenkaan mitä yritän kertoa. Siksikin kai olen jotenkin herkkä tällaisia ihmisiä kohtaan.

Perusoletuksenani on, että älykäs ajatteleva ihminen osaa ja uskaltaa kuunnella ja käsitellä erilaisiakin ajatusmaailmoja kuin omansa, ja että aikuisella, oletetusti itsenäiselle ja ajattelevalle ihmiselle voi esittää ajatuksia ja asioita, jotka saattavat kuuntelijan mielestä olla ahdistavia ja outoja, negatiivisiakin. Jos näin tapahtuu, se kuuntelija, ajatteleva aikuinen, joko haluaa keskustella asiasta ilman valtavaa tunnemylläkkää ja itseensä ottamista, tai sitten pitää mylläkkänsä omana tietonaan ja mietiskelee sitä, ottaa sen kenties puheeksi ja käsittelyyn myöhemmin. Tämä siis teoriassa.

Tietenkin tiedän, ettei se aina noin mene kuten yllä kuvasin. Mutta ehkä kuitenkin toivoin, että edes yliopistossa uskaltaisin olla enemmän oma omituinen itseni, tuoda julki itseäni ilman että joutuisin taas vetäytymään kuoreni taakse piiloon kuten usein sattui lapsena ja nuorena ollessani, kun yritin äidilleni ilmaista sisäistä itseäni, tai kun huomasin, ettei koulusta löydy ihmisiä, jotka edes haluaisivat tietää millainen olen. Kuvittelin, että jos ihminen tulee yliopistoon opiskelemaan, ja on vielä lisäksi kypsä aikuinen (kypsän tarkoittaessa tässä omaa ikääni vanhempaa henkilöä), hän ei joudu lapsekkaan pakokauhun valtaan törmätessään itselleen pelottavaan asiaan. Mutta tietenkään näinkään ei tosimaailmassa ole.

Ehkä asian pohjalla on kuitenkin se, että minä(kin) haluaisin tulla hyväksytyksi ja tunnustetuksi minuna, niiden minulle tärkeiden asioiden kautta. Ja kun joku ahdistuu syvästi ja tietyllä tapaa asettaa kyseenalaiseksi sen, ovatko ne minulle tärkeät asiat sittenkään niin hyviä kuin olen itse ajatellut, se horjuttaa jotakin hyvin perustavaa laatua olevaa kuvaa itsestäni. En väitä, etteikö oman kuvan horjuminen voisi olla hyväkin asia, joskus. Mutta kaltaiselleni, jolle on aina jotenkin tungettu ajatusta että se mitä minä olen ja kuka olen ei ole hyväksyttävää (koulussa, kiusattuna, kun en löytänyt muuta syytä kiusaamiselleni kuin se että olen se mikä olen) tällainen kyseenalaistaminen tunkee syvälle. Se jopa kyseenalaistaa oikeutukseni olla ihminen, tuoda sitä omaa tapaani olla ihminen esille. Vaikka olen jo pitkään tehnyt töitä sen kanssa, että minulla(kin) on oikeus olla ihminen muiden joukossa, vaikka kenties olenkin erilainen monissa ihmisille tärkeissä asioissa.

Minulla tuntuu olevan syvä sisäinen tarve tuoda esille sitä mitä olen sisimmässäni. Siksi kai kirjoitan, osittain siksi. Elämääni en sen sijaan halua tuoda esille, koska minusta se ei ole sitä, mitä minä oikeasti olen. Elämä on vain kasa sattumuksia, jotka joko ovat mielenkiintoisia tai sitten eivät. Kai minä määrittelen itseni enemmän sen kautta mitä olen tehnyt, oikeasti tehnyt (siis kirjoittanut, piirtänyt tai muuten luonut) kuin elämäni tapahtumien kautta. Joskus kai haluaisin myös tuntea, etteivät minun käsitykseni elämästä ja ihmisistä ole ihan niin outoja kuin vaikuttaa. Että jossakin olisi joku, joka ymmärtäisi, vaikkei ehkä ajattelisikaan aivan samoin. Mutta sellaisia ihmisiä on vaikea löytää. Jopa yliopistosta.

Haluan vielä kirjoittaa lapsista ja peloista. Eräässä yhteydessä virisi keskustelua siitä, mitä lapsille voi kirjoittaa ja mitä ei. Olen ollut mukana myös lastenkirjallisuuskurssilla aikoinaan. Periaatteessa säännöt siitä, mitä lapsille saa kirjoittaa ja mitä ei on määritelty aikuisten taholta. Joku joskus jopa puhui niistä kuuluisista "kukkahattutädeistä". Joku toinen mainitsi omat lapsensa (huom. tällaisten mainintojen yhteydessä tunnen itseni täysin vääräksi henkilöksi ollenkaan puhumaan lapsista, kun minulla ei ole omia) ja kertoi, miten he olivat ahdistuneet animaatiofilmistä, joka vanhemman mielestä oli vain ollut hassu.

Minä itse lapsena pelkäsin tiettyjä asioita. Aivan pienenä pelkäsin yhtä mainosta, jossa uima-altaassa asui hirviö. Näin jälkeenpäin muistikuvani otuksesta ei ole ollenkaan pelottava, se oli värikäs, lähinnä kumista puhallettavaa lohikäärmettä muistuttava leikkieläin, joka yllättäen ilmestyi vedestä. Kyseessä taisi olla silmälasi- taikka aurinkolasimainos. Mutta minä siis pelkäsin mainosta. Pelkäsin myös yhtä autiota taloa, joka oli joskus matkan varrella kun menimme sukuloimaan. Yleensä emme kulkeneet sitä kautta, koska meillä ei ollut autoa, mutta jos saimme kyydin sukulaisilta, he ajoivat monesti sieltä. Talo oli harmaa, siis maalaamaton, ja sen ikkunat olivat tyhjät ja pimeät. Menin aina piiloon istuinten väliin kun tiesin talon tulevan kohta. Pelkoni oli jotakin järjetöntä, koska en ollut koskaan käynyt talossa, en tiennyt siitä mitään eikä minua oltu koskaan sillä edes peloteltu (kuten ei muillakaan autioilla taloilla). Silti pelko oli aivan todellista.

Pelkäsin myös haita. Aina kun television luonto-ohjelmissa oli haita, en halunnut katsoa. Tai jos minulle tulevassa Eläinmaailma-lehdessä oli artikkeli haista, teippasin tai nidoin kyseiset sivut kiinni toisiinsa, koska en uskaltanut katsoa niitä. Kun Aku Ankassa oli tarina, jossa Aku joutuu sukelluskellossa syvälle mereen, ja sukelluskellon ympärillä ui jättikokoinen hai, olin kauhuissani. En pystynyt lukemaan tarinaa toistamiseen vuosikausiin. Vieläkin se saa sisälläni jonkin värisemään selittämättömästä pelosta.

Silti luin Tarun sormusten herrasta kun olin kymmenvuotias. Luin muitakin kenties ikäiselleni sopimattomaksi katsottuja kirjoja lapsena. Katsoin televisiosta paljonkin ohjelmia, jotka eivät kenties nykyaikana olisi ollenkaan lapsille sopivaksi ajateltuja. (Mutta kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ajattelen syntyneeni "toisena", outouden kera. Siksi kai olin outo jo lapsena.)

Olen monesti miettinyt, miksi lapsia pidetään "toisina". Minulle he ovat ihmisiä siinä missä aikuisetkin. Siksi kai en osaakaan olla lasten seurassa, varsinkaan jos läsnä on muita aikuisia. En tosin osaa olla muiden koirien tai kissojenkaan seurassa, jos omistaja on läsnä, tai minulle vieraita tai puolituttuja ihmisiä. Kai jotenkin tunnen oman tapani nähdä, käsittää ja suhtautua sekä lapsiin että eläimiin jotenkin vääränä, kun en osaa pitää kumpiakaan "toisina" enkä suhtautua niihin/heihin sen mukaisesti. Tai en osaa olla sellaisten lasten kanssa omana itsenäni, jotka aivan selvästi ovat sisäistäneet sen asian, että he ovat "toisia" (lapsia). Joskus minulle jopa tulee sellainen olo lastenkin seurassa, että he ovat jotenkin minua ylempänä, enemmän, koska he vaikuttavat sisäistäneen sosiaalisen yhteiskunnan säännöt minua paremmin jo hyvin varhain. Tunnen vierauteni heidän seurassaan samoin kuin aikuisten, jotka ovat liian kaukana minusta ajatusmaailmaltaan.

Minulle lapset siis eivät ole yhtenäinen ryhmä yhtään sen enempää kuin aikuisetkaan. He ovat ihmisiä, ja jaottelen heidät aivan samoin kuin aikuisetkin, yksilöllisyyden ja persoonan mukaan. Jotkut lapset ovat mukavia, toiset eivät. Joidenkin kanssa tulee toimeen, mutta ei läheskään kaikkien. Aivan samoin kuin aikuistenkin. Läheskään kaikki lapset eivät ole avoimia ja "lapsenomaisia", viattomia pikku olentoja. Monet ovat jo samanlaisia kuin tulevat luultavasti olemaan aikuisinakin.

Miten näille ihmisille siis osaisi kirjoittaa mitään, kun ei osaa eritellä heitä "toisiksi"? Kun ajattelee heitäkin enemmän yksilöinä, kuin mitä yhtenäisenä ryhmänä. Kun ottaa huomioon oman itsensä lapsena, ja sen, miten kaipasi enemmän kirjoja, jotka eivät olisi olleet niin selvästi lapsille kirjoitettuja?

Luin jokin aika sitten nuorille suunnatun kirjan joka, vaikka olikin nyt aikuisena aivan mielenkiintoinen ja hyvä, olisi kenties kyllästyttänyt minua jos se olisi annettu käsiini kun itse olin "nuori" (erittelen tässä ikävuodet 12-17 nuorisoon kuuluvaksi. Voihan olla, että nykyään jo kymmenvuotiaat luetellaan tähän ryhmään, tai nuoremmatkin. Mutta vaikka kymmenvuotiaanakin, silti tilanne olisi ollut omalla kohdallani sama). Itse vaadin tuossa iässä lukemiltani kirjoilta mielenkiintoisempaa kieltä ja enemmän älyllistä haastetta. Jäinkin siis pohtimaan, miksi kirjassa luki, että se oli nuorille? Minusta se oli enemmänkin lastenkirja. Johtuiko se siitä, että siinä oli aaveita? Eikö nykyajan suomalaislapsille saa enää kertoa kummitusjuttuja? Muistan, että ollessani ala-asteella oli äidinkielenkirjassa vanhoja suomalaisia kansantarinoita, muun muassa "Kuu paistaa kirkkahasti / kuollut ajaa kepeästi / etkös elävä pelkää" riimi. Eikö tällaisia saa enää olla suomalaisissakaan koulukirjoissa? Sen olen kuullut, että amerikkalaista koulukirjoista tällaiset jutut ovat tykkänään kiellettyjä, siellä saa kuulemma olla vain pupuja ja tipuja, kukkasia ja keijukaisia (jotka nekin tietenkin ovat kilttejä Helinä-keijuja Disneymäiseen tapaan).

Olemmeko me ihan oikeasti menossa amerikkalaiseen malliin, jossa lasten kulttuurin pitää olla vain vaaleanpunaista ja vaaleansinistä, hattaraa ja vaahtokarkkeja?

Keväthurmosta

2011-05-05T15:43:00.007+03:00

Hurmos = sana, joka voi minulle tarkoittaa monenlaista. Haltioitumista. Kiirettä (positiivisessa mielessä). Hyhmää kasvien lehdillä (kyllä, jostakin syystä). Huurretta kasvien lehdillä (kyllä, taas jostakin syystä). Hurmaantumista. Vallattomuutta. Hilpeyttä. Iloa. Hillittömyyttä. Sekoamista (positiivisessa mielessä). Intoilua. Ja montaa muuta asiaa.

Netistä löytyi hakusanalla hurmos mielenkiintoisia ja outojakin yhteyksiä. Hurmos on muun muassa firma, HR-järjestelmä (?), uskonnollinen lahko, rockmetalklubi, jääkiekkojoukkue ja bändi. Englanniksi hurmos kääntyy sanaksi extacy. Netin sivistyssanakirjasta ei löytynyt tarkkaa määrittelyä, vain esimerkkejä.

Eilen minuun iski keväthurmos. Opiskelussa on tällä hetkellä kasauma: esseitä, esitelmiä, referaatti. Ja minä nautin siitä. Taas on haastetta. Koko talvi onkin mennyt kuin nukkuen, osaksi siksi, että opiskelu ei ole haastetta tarjonnut. Nyt on sentään se haaste siinä, että saan kaiken tehtyä. Ja mielenkiintoistakin se on, koska aiheet ovat mielenkiintoisia.

Milloinkahan oikeasti opin hyväksymään sen, että helppo elämä ei ole minua varten? Ja milloin opin itse järjestämään itselleni riittävästi haasteita arkipäivään? Riittävästi, muttei liikaa. Toisaalta, nytkin nukun huonosti, näen lukuisia unia opiskelusta, saan päänsärkyä, nivelsärkyä ja lihaskramppeja. Stressiä. Mutta kun pääni tykkää. Ristiriitaista, kun kroppa taas mitä ilmeisimmin ei tykkää. Tosin on minulla ollut koko talven kaikenlaisia fyysisiä vaivoja, nivelkivut eivät ole mikään uusi juttu eikä huono unen laatu. Fyysiset vaivat vain ehkäisevät tehokkaasti sen, että saan asioita tehtyä. Päänsäryn kanssa ei jaksa keskittyä tehtäviin, nivelsäryt ehkäisevät liikunnan harrastamista – ja aiheuttavat osaltaan huonoa unenlaatua. Ja kun en nuku kunnolla, olen väsynyt ja en taas jaksa keskittyä. Eilen meinasin jälleen kerran nukahtaa luennolle. Tosin osansa on kerrostalonaapureillakin nukkumisongelmassa. Nuoriso ei edelleenkään* osaa mennä ajoissa nukkumaan, eikä myöskään olla hiljaa öisin. Kerrostalon naputukset, paukahdukset ja suhinat häiritsevät silloinkin, kun ihmiset ovat jo väsyneet.

*Itsekään en nuorempana mennyt ajoissa nukkumaan, en tuntenut tarvitsevani unta niin paljon. Iän mukana unentarpeeni on lisääntynyt valtavasti.

Vapun jälkeen tuli uusi talvi. Satoi lunta (hitusen verran mutta kuitenkin), ja minä palelin. Jostakin tyhmästä syystä en tajunnut, ettei se talvi ole vielä antanut periksi. Siispä matkustin toissapäivänä kotiin asti hakemaan talvivaatteet takaisin. Samalla poimin mukaani repullisen kirjoja, joita käytin eilen pitämäni esitelmän elävöittämiseen. Nyt niskahartiaseutuni on jumissa, syynä painavan repun raahaaminen ympäriinsä. Se on ikävää yksinään opiskelupaikkakunnalla oleilussa, kun ei ole ketään hieromassa kipeitä lihaksia, ja venyttely ei minun jumeihini riitä.

Esitelmän pito oli hauskaa, ja sen tekeminen samoin. Mutta jotkin reaktiot jälkeenpäin saivat minut ajattelemaan. Suurin osa kuulijoista osallistui keskusteluun ja oli jopa kiinnostunut, mutta joukossa oli eräs, jolle käsittelemäni aihe oli outo ja jopa pelottava. Näin ainakin tulkitsin. Hän ei ymmärtänyt, miksi joku lukee moista kirjallisuutta, koska se sai hänet ahdistumaan. Esitti väitteen, että sitä lukevat varmaan ne, joilla on ollut onnellinen ja turvallinen lapsuus. Mitä sellaiseen voi vastata, jos itse on ollut koulukiusattu ja pelännyt suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja silti lukee kyseistä kirjallisuutta? Hänen väitteensä tuli sitten keskustelun aikana kumotuksi, koska joukossa oli niitä, jotka tiesivät, että kyseistä kirjallisuutta lukevat nekin joilla on ollut vaikea lapsuus. Mutta minulle jäi tapauksesta jostakin syystä paha maku mieleeni.

Olen nyt miettinyt sitä, miksi kyseisen ihmisen ahdistunut ja torjuva reaktio vaikutti minuun niin voimakkaasti. Tähän mennessä olen päässyt siihen, että se juontaa juurensa outouden tunteestani. Koska olen aina tuntenut olevani outo ja erilainen, kyseisen henkilön sanat vahvistivat minussa sitä, että en kelpaa joukkoon. Miksi, koska muut läsnäolijat eivät näin selvästikään ajatelleet tai eivät suhtautuneet aiheeseeni samoin? Luultavasti kyse oli siitä, mihin lokeroon olin tämän henkilön sijoittanut. Se lokero on mielessäni varattu niille, jotka ovat kilttejä, rauhallisia ja kuuliaisia ihmisiä. Niitä, jotka hillitsevät itsensä, eivätkä koskaan ajattele tuhmia ajatuksia. Ja myös niitä, jotka ovat oikeasti kokeneet kovia, mutta eivät valittele kokemuksiaan, vaan kestävät ne ja kantavat ne kärsivällisesti mukanaan, ottavat niistä oppia ja kenties viisastuvat.

Eli tietyssä mielessä kyseinen henkilö tippui samaan kategoriaan äitini kanssa. Eikä se välttämättä ole negatiivinen kategoria. Hieman tylsä kenties, mutta periaatteessa positiivinen ja hyvä kategoria olla. Ja kaikkea sitä, mitä minä en tunne olevani.

Lisäksi minua häiritsi se, että kyseinen henkilö ilmeisesti oli kategorisoinut minut niihin, joilla oli ollut helppo elämä. Ja sitähän en oikeastaan halua olla, ihminen, joka antaa vaikutelman siitä, että hänellä ei ole huolia eikä murheita. Mutta eivätkö kaikki toisaalta pyri antamaan kyseisen kaltaisen vaikutelman? Eihän huolista ja murheista yleensä kerrota kaikille? Itse asiassa olen hieman sekaisin tästä. Muutenkin olen rakentamassa identiteettiäni uusiksi, yritän päästä selville siitä kuka olen ja kuka haluaisin olla muille. Nyt sitten tuli ilmi, että ainakin yhdelle ihmiselle olen ollut jotakin aivan muuta kuin todella olen tai edes haluaisin olla.

Kuinka paljon voimme oikeastaan vaikuttaa siihen, millaiseen kategoriaan ihmiset meidät jaottelevat? Omasta kokemuksestani käsin tiedän, että jaottelu voi tapahtua hyvinkin nopeasti tapaamisen jälkeen, ja sitten sitä vain tarkennetaan ensivaikutelman perusteella. Mutta että se tapahtuu enemmän jaottelijasta käsin kuin jaoteltavasta, ja voi olla, että kategoria on loppujen lopuksi aivan väärä.

Taas huomaan, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kaikista ajatuksistaan. Varsinkin kun käyttää kolmisormijärjestelmää, eikä oikein tahdo pysyä mukana ajatustensa kiidossa. Nytkin minulta on kadonnut tässä välillä paljon, siirtäessäni sanoja ajatuksista näppäimistölle.

Outoudesta halusin kirjoittaa hieman lisää. Vaikka se ei aivan sovikaan otsikkoon (siksi juuri halusin selittää laajemmin, mitä sana hurmos minulle merkitsee).

Yhdellä kurssilla teimme ryhmätyön Kafkan eläinnovelleista. Tai oikeastaan artikkelista, jossa käsiteltiin Kafkan eläinnovelleja. Artikkelin kirjoittaja käsitteli nimenomaan outoutta, outouden tunnetta. Miten Kafka novelleissaan käsittelee omaa outouttaan, omaa "toiseuttaan", käyttää absurdeja elementtejä ja eläimiä kuvastamaan juuri tätä "toiseutta". Tarkastelee sitä näiden elementtien kautta. Itselleni tuli artikkelista sellainen ajatus mieleen, että Kafkan toiseuden tuntemus oli enemmän sisäistä kuin ulkoista, vaikka artikkelissa mainittiin sen johtuvan siitä, että Kafka oli juutalainen, ja siksi "toinen" yhteisössään. Mutta jostakin syystä minä en usko sen olleen vain sitä. En ole perehtynyt Kafkaan sen tarkemmin, koska olen keskittynyt enempi kotimaiseen kirjallisuuteen, mutta se mitä artikkelissa kerrottiin Kafkasta ja se, mitä olen lukenut ja kuullut hänestä aikaisemmin, sai minut ajattelemaan että Kafka (kuten monet muutkin kirjailijat) kirjoittavat juuri siksi, että tuntevat itsessään sisäisen outouden, sisäisen toiseuden. Ja mielestäni sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä uskonnon tai muiden ulkopuolisten tekijöiden kanssa. Uskon, että Kafka on, kuten moni muukin taiteilija, syntynyt sisäisen toiseuden kanssa.

Nyt tuntuu itsekeskeiseltä verrata itseään Kafkaan. Mutta ihminenhän hänkin oli, eikö vain? Ja minä todella pidän itseäni kirjailijana, sisäisesti, vaikka mitään en ole julkaissutkaan. Enkä tiedä julkaisenkokaan koskaan. Mutta tuon outouden, toiseuden, tunnen. Liiankin hyvin. Edellä mainitsemassani esitelmässä se tuntui tulevan hyvin selkeästi esille. Ymmärsin taas kerran, kuinka oudolta maailmankuvani ja elämänkatsomukseni saattaa tuntua ihmisestä (ihmisistä), jotka katsovat kaikkea jotenkin syvästi arjen kautta. Tällä tarkoitan sitä, että jos oma elämä on aina ollut siinä maan pinnalla ja ne ihmiset siinä samalla tasolla ovat olleet se, joka tekee sen elämän tärkeäksi, on vaikea asettua sellaisen asemaan, joka ajattelee aivan toisin.

Minulle kirjat ovat aina olleet pelastus. Kirjat ja eläimet. Kun minulla on ollut paha olla, olen lukenut jotakin itselleni tärkeää kirjaa, tai lohduttautunut eläinten ja luonnon parissa. Ne ovat olleet tukipisteitäni, eivät muut ihmiset. Ja en minä tunne siitä surua, enkä oikeastaan edes ymmärrä, miksi pitäisi tuntea. Tätä kaikkea en tietenkään kertonut esitelmätilaisuudessa, enkä yleensäkään kerro kenellekään aivan kättelyssä. Mutta kaipa se jotenkin tulee minusta esille, koska olen välillä havaitsevinani ihmisissä tiettyä varautuneisuuttaa läsnäollessani.

Ei se tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi minulle tärkeitä, varsinkin minulle läheiset ihmiset. Tai että en osaa heitä rakastaa, välittää heistä. Joskus välitän melkein liikaakin. Mutta se tarkoittaa sitä, että osaan irrottautua asioista eri tavalla. Ainakin niin ajattelen. Kun keskustelen asioista, ne ovat vain asioita. Abstrakteja minulle. Ja en silloin osaa ottaa huomioon, ettei näin ole kaikille. Joillekin asiat ovat sama kuin ihminen, tai tunteet. Ja sitä minun on vaikea ymmärtää. Enkä tiedä, opinko koskaan ymmärtämäänkään sitä. Olen yrittänyt oppia sen, milloin ihminen selvästi on tätä minulle täysin vastakkaista kategoriaa, sellainen, joka ei osaa sillä hetkellä keskustella asioista vain asioina. Yritän lukea ilmeitä, eleitä ja ilmapiiriä. Mutta se ei läheskään aina onnistu, ja sitten minulle tulee tunne, että taas syljin sammakoita suustani.

Siksi kai kyseinen esitelmätilanne vaivaa minua, koska taas kerran huomasin, että innostuessani jostakin en osaa enää ottaa muita huomioon, enkä sitten suhtautua tilanteeseen orgaanisesti enkä sujuvasti. En haluaisi rajoittaa innostuneisuuttani, mutta se on se juttu, joka useimmiten rakentaa nämä tilanteet elämässäni.

Rimpuilen siis oman itseni, innostumiseni ja sosiaalisen paineen ristitulessa. En haluaisi hylätä itseäni ja aina yrittää olla neutraali (sitä on tullut tehtyä liikaakin), mutta joskus tuntuu, että se on ainoa keino selvitä jollekin sellaiselle kuin minä, joka on näinkin monimutkainen ja ristiriitainen henkilö. En yhtään ihmettele, ettei Kafka olisi halunnut tekstejään julkaistaviksi.

Myrsky vesilasissa

2011-04-05T10:44:00.003+03:00

Käytän otsikkona iänkaikkisen kulunutta sanonta tarkoituksella. Se sopii kuvaamaan erästä elämäni tämän hetkistä tilannetta paremmin kuin hyvin.

Olen sekä tulevan graduni että aivan oman mielenkiintoni vuoksi pyörinyt melko tiiviisti erään tietyn pelin foorumeilla viime aikoina. Luen, katselen ja joskus kirjoitankin jotain. Mutta koska olen minä, tulen välillä sekoittaneeksi pakkaa väärin.

Viimeisimmäksi tämä tapahtui, kun kehuin jotakin jonka joku muu foorumin käyttäjä oli tehnyt. Tulin vain kehuneeksi väärällä tavalla ja väärästä asiasta. Kävi ilmi, että pidin juuri siitä, mitä tekijä yrittää välttää, eli epäsuorasta haukuin hänen tuotostaan. Vähättelin ja "taputin selkään" ("pat on the back") alentuvasti ("snobby"), kuulemma. Osasyynä voi olla kielimuuri, vaikka osaankin englantia mielestäni paremmin kuin moni muu, joudun silti etsimään sanoja sanakirjasta välillä, ja tulen luultavasti käyttäneeksi outoja ja nykykieleen jo liian jäykäksi jääneitä käsitteitä. Myös tunteiden ilmaiseminen on itselle vieraalla kielellä vaikeaa, ja kirjoituksesta tuppaa tulemaan melko älyllistä ja tietopuolisesti jäsentelevää.

Joka tapauksessa, tuotos josta pidin, aiheutti otsikon myrskyn. Tekijä otti asian todella pahasti, ja luultavasti menetti mielenrauhansa loppupäiväksi. Samoin minä, koska tarkoitukseni oli ollut hyvä, mutta en ollut ymmärtänyt, että tekijä ei halunnut tuotoksestaan muunlaisia kommentteja kuin lyhyitä kiitoksia. Itse taas pidän lyhyitä lausahduksia tyyliin "ihana", "kiva" "pretty" tai "cute" melkein loukkauksina, koska minusta se osoittaa, ettei kirjoittaja oikeastaan ole osannut sanoa mitään, mikä taas mielestäni osoittaa sen, ettei tekemäni asia ole kovin hyvä. Siksi olen aina pyrkinyt selventämään hieman pidemmästi sitä, mistä jonkun tekemisissä pidän. Mutta ilmeisesti tämä ei ole kaikkien mielestä hyvä juttu.

Tuloksena tästä pienoismyrskystä oli itselleni normaali alemmuudentunne, syytökset siitä, etten osaa sosiaalista kanssakäymistä, ja ettei minun pitäisi edes yrittää. Minun olisi tietenkin pitänyt ymmärtää, millaisia kommentteja tämä toinen ihminen haluaa, ja haistaa, millaista ilmapiiriä hän haluaa ylläpitää. Rikoin taas jotakin kirjoittamatonta sääntöä, vain olemalla ystävällinen ja kohtelias. Onneksi soitin omalle ystävälleni, ja puhuimme asiasta. Hän huomautti, että kyseisellä henkilöllä ei taida olla kaikki asiat aivan kunnossa, koska moinen asia aiheuttaa noinkin voimakkaan reaktion. Ja aivan oikeassahan hän onkin. Jos joku laittaa tuotoksiaan esille julkisesti, niistä saa kommentteja. Jotkut kommenteista voivat olla vääränlaisia, sellaisia, joita hän ei halua. Jos sitä ei kestä, kannattaa ehkä miettiä useampaan kertaan, mitä esittää julkisesti. Ja tässä kuitenkin oli kyseessä positiiviseksi tarkoitettu kommentti, mitä olisi mahtanut tapahtua, jos olisin esittänyt negatiivisen huomautuksen... (pienenä sivuhuomautuksena: kyseinen henkilö on aivan aikuinen ihminen, lähempänä kolmenkymmenen ikää, joten aivan lapsesta ei ole kyse. Jos olisi ollut, olisin ymmärtänyt asian huomattavasti paremmin, ja kenties kommentoinutkin eri tavalla.)

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei minun kannata enää vierailla kyseisellä foorumilla, koska en osaa sopeutua sen henkeen, vaikka noudatankin 'lain kirjainta' yleensä pilkulleen. En osaa olla hiljaa, jos innostun jostakin, tai jos pidän jostakin. Paljon paremmin osaan vaieta, jos en pidä jostakin. Ja en näe syytä luurata ("lurk") missään, koska haluan yleensä osallistua keskusteluun. Kaipa olen luonteeltani enemmän aktiivinen kuin passiivinen (tai no, ei mitään kaipailua, vaan yksinkertaisesti olen).

Vihreää teetä ja esseetä

2011-02-23T10:49:00.003+02:00

Tajusinpa taas vaihteeksi sen, ettei kannata yrittää sellaista, mikä ei saa innostumaan tarpeeksi. Nimittäin tuo esseeni estetiikasta, päätin sitten hylätä ensiksi ajattelemani aiheen. Vaikka se olisi ollut yhteiskunnallisempi ja kenties sopinut kurssin sisältökokonaisuuteen paremmin, en vain saa siitä mitään tehtyä. Yksinkertaisesti siksi, etten tunne kipinöitä sisälläni, kun ajattelen sitä. Nyt sitten keksin uuden aiheen, ja se herätti minut heti. Tosin ei senkään kirjoittaminen helppoa ole, mutta ainakin se liittyy läheisesti rakastamaani tutkimuskohteeseen.

Niinpä juon nyt kupillista vihreää teetä, ja valmistaudun kaupassa käyntiin (koska opiskelijakämpässni ei juurikaan ole ruokaa) – ja sitten esseen kimppuun. Mikäli nyt kestän poran ääntä, joka kaikuu ympäri taloa (hissejä tehdään uusiksi, ja työmiehet jyristelevät poran kanssa vvähän väliä). Voisin tietenkin lähteä yliopistollekin, mutta en oikeastaan halua vielä. Myöhemmin tänään on yksi luento, jonka menen luultavasti kuuntelemaan. sen jälkeen voisi jäädä sille tielleen. Kunhan ei ole liian nälkä tai väsy. Eilen meinasin taas vaihteeksi nukahtaa iltapäivän luennolle.

Vielä pitäisi anoa lisäaikaa ruotsin verkkokurssiin, koska en saanut sitä tehtyä tammikuun loppuun mennessä kuten aioin, syynä vuodenvaihteen ja koko tammikuun sairastelemiseni. Olen venyttänyt ja venyttänyt armon anomista, koska se vain tuntuu vastenmieliseltä. Minun täytyy oppia tunnustamaan itselleni ihan oikeasti se, etten ole kone ja että aika lipsuu minulta pois ja etten aina kykene tekemään asioita ajallaan.

Koira teloi itsensä kummasti viikonloppuna kotona, eli se ei ole mukanani nyt. En ymmärrä miten se onnistui leikkamaan toiseen etutassuunsa haavan kotipihalla, jossa ei pitäisi olle mitään mikä tekisi sellaista jälkeä. Mutta niin se vain onnistui, vanha hassu koira joka yleensä on rauhallisuuden perikuva, mutta innostuu aina välillä. Onneksi haava paranee nopeasti, kun huomenna menen kotiin se on varmasti jo aivan kunnossa. Mitä nyt draaman vuoksi kenties edelleen ontuu (vanha koira osaa draamansa).

Vihreä tee alkaa olla juotuna, ja mahssani ilmaisee alkava nälkä tuloaan. On siis aika suunnata lähikauppaan ja yrittää löytää sieltä jotain syötävää. Ehtisinköhän leipoa tänään?

Pakastepitsaa pakasteisena ystävänpäivänä

2011-02-14T16:18:00.002+02:00

Juu pakastepitsa ei ole sieltä ruuan terveellisimmästä päästä, mutta hirveä nälkä ei anna armoa siihen, että ryhtyisin laittamaan ruokaa ja odottaisin tunnista toiseen sen valmistumista. Ja kun sen hirveän nälän huomaa vasta sitten kun se on jo äitynyt sellaiseksi, että jalkoja heikottaa ja päässä heittää (no ei nyt ihan nuinkaan, jaksoin sentään käydä kaupassa hakemassa sen pitsan – ja vähän muutakin purtavaa, sekä itselle että koiralle).

Olin taas kansalaisaktivistinen (ilman että siitä oli mitään hyötyä). Lähetin nimittäin Hartwallille jo toisen kerran sähköpostia yhden suosikkijuomani poistumisesta markkinoilta. Tällä kertaa se oli Pure Rush, ainoa energiajuoma jota olen suostunut juomaan – ja se oli vieläpä hyvää. Edellisellä kerralla se oli Vihreä Tee-juoma, joka poistui markkinoilta jo muutama vuosi takaperin.

Kai se on hyväksyttävä, makuni on outo suomalaiseksi. Tykästyn aina tuotteisiin, joista kukaan muu ei tykkää, mikä tarkoittaa sitä etten saa nauttia niistä pitkään. En tykkää keinomakeista, en sitruksista (paitsi klementiineistä, joita niitäkin on markkinoilla vain noin kuukauden verran alkutalvesta), en juo kahvia ja vohvelitkin ovat kamalia. Lisäksi olen vanhemmiten alkanut nauttia voimakkaasti maustetuista ruoista, chiliä paljon kiitos! Paitsi sweet&sour taas ei maistu ollenkaan, yök. Puhumattakaan paljosta hiilihydraatista, joka saa mahani aivan sekaisin, eli perunaa syön hyvin vähän ja varoen, samoin kaikenlaista pastaa (tiedetään, pakastepitsa on hiilihydraattirasvamössöä, ja se kostautuu kyllä tänä iltana ilmapallovatsana).

Olen Jkylässä koiran kanssa, koska tarkoituksena on saada aikaiseksi essee estetiikasta. Etsiskelin ja löysinkin netistä artikkeleita, jopa ihan tiede-sellaisia. Nyt olisi sitten lähdettävä yliopistolle tulostelemaan, koska en tykkää lukea näytöltä. Mutta taidan jättää huomiselle, kun sinne on muutenkin kiskottauduttava. Ja siellä se lukeminenkin sujuu paremmin kun ei ole nettiä ja omaa konetta houkuttelemassa pois työskentelystä. Sitäpaitsi eihän koiraa voi jättää koko illaksi yksin, eihän?

Raha

2011-02-10T09:21:00.001+02:00

Olen köyhästä perheestä. Siis ihan oikeasti köyhästä. Äiti laski kymmenpennisiä kaupassa kun olin lapsi, ja mietti, että olisiko vielä varaa ostaa jotakin. Asuimme aina vuokralla, eikä meillä ollut autoa. Äiti teki vaatteeni itse, koska kangasta oli halvempi ostaa kuin valmisvaatteita. Luistimeni ostettiin käytettyinä, ei siksi, että se olisi ollut muotia tai luonnonsuojelua, vaan siksi ettei uusiin ollut varaa. Sukset sain vasta toisella luokalla, koska aikaisemmin niitä ei ollut varaa ostaa (opettaja ei uskonut tätä). Emme koskaan matkustelleet ulkomailla.

Kun tietokoneaika alkoi ja muille lapsille/nuorille alettiin hankkia noita uusia leluja, meillä ei ollut niihin varaa. Menin 13-vuotiaana kesätöihin, ja siitä lähtien aloin itse maksaa omista ”leluistani”, osaksi myös vaatteistani ja muista hupailukuluista (kuten eläinharrastuksestani). Hieman vanhempana maksoin myös osan sähkölaskusta ja puhelinlaskusta. Asuinhan kotona ja kulutin resursseja, joten minusta oli luonnollista maksaa omia kulujani. Sitäpaitsi vanhempani olivat edelleen köyhiä.

Olen syntynyt 1969. Minun siis pitäisi olla hyväosainen ja elänyt kulutusyhteiskuntaelämää. Mutta en oikein tiedä elänkö sitä vieläkään. Raha ei ole koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Jos ostaa jotakin se tarkoittaa aina jostakin muusta luopumista. Yleensä luovun kampaamokäynneistä ja uusista vaatteista (koska entisetkin ovat vielä aivan ehjiä ja lämmittävät talvella). Viimeksi ostin uuden talvitakin kun entinen hajosi neljän vuoden käytön jälkeen. Ne asiat joihin tuhlaan ovat tietenkin periaatteessa turhia, kuten uusi tietokone. Joku muu mieluummin ostaisi niitä vaatteita ja pysyttelisi mukana muodissa. Ensi talveksi täytyy hommata uudet talvikengät, koska entiset alkavat pikkuhiljaa hajota. Edelleenkään en matkustele.

Silti katson nykyään eläväni mukavasti verrattuna lapsuuteeni. Voimme ostaa ruokaa ajattelematta koko ajan hintoja. Voin valita luomua jos siltä tuntuu (tosin se ei enää ole niin kovin paljon kalliimpaa kuin ei-luomukaan). Voin ostaa herkkuja ajattelematta koko ajan tuleeko se liian kalliiksi. Voin jopa ostaa sen uuden tietokoneen jos oikein tekee mieli (tosin siinä yritän koko ajan laskea mikä olisi hyvä vaihtoehto hinta-laatu suhteeltaan). Meillä on uudehko auto, joka hankittiin lukuisten käytettyjen hajoamisen jälkeen (ja jota edelleen kylläkin maksamme). Meillä on varaa pitää koiria ja ostaa niille muutakin ruokaa kuin halvinta nappulaa marketista. Minulla on varaa opiskella – tosin opintotuki on enemmän kuin olen aikoihin ansainnut töitä tekemällä tai työttömänä olemisella.

Raha on minulle välttämätön pakko. Se ei ole itseisarvo, vaan sillä saan niitä asioita joita haluan ja jotka piristävät mieltäni. Kuten lääkityksen ja yksityislääkärikäynnit kahdesti vuodessa. Mutta liikaa sitä ei koskaan ole. Eikä kai liian vähääkään, jos oikein rehellisesti ajattelee. Joskus tosin edelleen joutuu nipistämään vähän kaikesta, että saa laskut maksetuiksi.

Miksi raha on tabu? Siitä ei yleensä saa puhua yleistä tasoa syvemmäkltä. Varsinkaan omasta palkkatasosta ei saa puhua, tai udella toisten palkkoja. Se on Suomessa (länsimaissa?) suurempi tabu kuin seksi. Tämäkin mitä olen kirjoittanut saa minut hermostuneeksi, ikäänkuin rikkoisin jonkin raja-aidan, jota ei missään nimessä saa rikkoa.

Aikuisuudesta, leikistä

2011-02-09T16:46:00.001+02:00

Mikä se juttu on, joka muilla on mutta minulla ei? Se, että haluaa jättää lapsuuden taakseen ja ryhtyä tekemään jotakin oikeaa?

Olen nyt törmännyt aika usein ihmisiin jotka ovat lopettaneet tekemään jotakin jota ovat lapsena/nuorena tehneet. Ovat lopettaneet sen siksi, että haluavat tehdä jotakin oikeaa. Mitä se oikea on?

Äitini haluaisi minun pysyvän aina sellaisena kuin olin pikkulapsena. Mitä se tarkoittaa? Tarkoittaako se viatonta, suloista, iloista? Mielikuvaa täydellisestä lapsesta? Mutta minä olen fyysisesti aikuinen. Enkä siis saisi olla sitä henkisesti?

Kahdeksanvuotiaana kielsin aikuiseksi kasvamisen. En halunnut sitä. Aikuisuus on tylsää, aikuiset ei ikinä tee kivoja asioita. Niiden elämä on vain töitä ja velvollisuuksia. Ja ne jutut joita ne pitää hauskoina eivät sitä oikeasti ole.

Aikuisuudessa ei ole muuta hauskaa kuin seksi. Ja sitä en kahdeksanvuotiaana iljennyt ajatellakaan. Tai siis, ajattelin, mutta sen todellisuutta en.

Olla aikuinen on laskujen maksamista ajallaan, töiden tekemistä ajallaan, talon korjaamista ja laittamista, rahan säästämistä, kituuttamista siksi, että sitten joskus saisi jotakin jota haluaa. Sitten joskus, kun voi jo olla kuollut. Tai liian sairas nauttimaan enää mistään. Tai dementoitunut.

Silti viime aikoina olen halunnut tulla aikuiseksi. Oikeasti aikuiseksi, en vain teeskennellä. Koska minä en ole. En oikeasti. Näytän siltä, joskus jopa käyttäydyn siten. Mutta olen käyttäytynyt siten julkisesti jo lapsesta asti. Pikkuvanhaksikin minua sanottiin. Se ei ole aikuisuutta, se on pelkoa.

Jäin miettimään sanaa pelko. Mitä tarkoitin sillä tuossa yhteydessä? Koska kuitenkaan en kokenut omaa pikkuvanhuuttani ihan lapsena, siis alle kouluikäisenä ehkä noin 2-4 vuotiaana, peloksi. Pelko tuli myöhemmin. Kai sitten kirjoittaessani tuon ajattelin myöhempää itseäni, joka käyttäytyi jäykän aikuismaisesti siksi, että pelkäsi. Koska ei saanut olla liian silmiinpistävä. Koska piti pitää kaikki kasassa. Koska piti pitää äiti onnellisena? Ja pysytellä koulussa taustalla, ettei kukaan vain huomaisi – koska jos huomattiin, kiusattiin.

Outoa, ajattelin tänään etten osaa leikkiä. Mutta kun en muuta tee kuin leikin, mistä tuo ajatus? Siitä, etten kai osaa leikkiä niin kuin pitäisi. Kuten muut leikkivät. En osannut varmaan lapsenakaan. En ymmärrä leikin sosiaalista aspektia. Ja kaikki muut lapset leikkivät tylsiä leikkejä, ja miksi leikkiä jos se on tylsää? Tylsyys ei liene leikin tarkoitus. Ei aina, oli minulla hauskaakin leikeissä muiden kanssa. Mutta varsinkin fyysiset leikit pelottivat, koska olin niissä huono. Juoksin hitaasti, minulla oli aina huono tasapaino. Pelkäsin kipua ja likaa ja kovia ääniä. Mielikuvitusleikit olivat parhaita. Outoa kirjoittaa noin, mutta en muista lapsuudestani muiden lasten juurikaan leikkineen mielikuvitusleikkejä. Ainakaan sellaisia, joita minä olisin ajatellut mielikuvituksena. Kotileikki ei ole mielikuvituksen käyttöä, se on matkimista. Miksi olisin halunnut leikkiä jotakin, jota näin joka päivä?

Minun leikkini tulivat kirjoista tai televisiosta. Useimmiten kirjoista. Kai muille ei sitten luettu koskaan? Miksi leikki aina mielletään aikuisuuden harjoittelemiseksi? Voisiko tylsempää kuvitellakaan?

Lääkityksestä

2011-02-09T08:52:00.003+02:00

Piti vielä kertomani, että Medikinet on minulle selvästi parempi vaihtoehto kuin Ritalin. Ritalin nousi joskus päähän kun otin kokonaisen pillerin, siksi yleensä puolitinkin sen. Medikinet ei tätä tee, vaan sen vaikutus on tasaisempi, levollisempi, mutta selvä.

Tuntuu jopa, että Medikinet toimii paremmin kuin Concerta, huomattavasti tasaisemmin. Ja vaikka se onkin lyhytvaikutteinen, se kestää minulla pitempään kuin Ritalin kesti. Ritsku nousi huippuunsa melkein heti kun sen otin, ja tosiaan saattoi aiheuttaa hetkellistä yli-intoilua, mutta sitten se häipyi todella nopeasti jo alle kahdessa tunnissa. Medikinet taas tuntuu vaikuttavan hitaammin ja säilyttävän tehonsa pitempään. Tykkään.

Sain siis Medikinet-reseptin viime lääkärillä käyntini yhteydessä. Se on uusi lääke Suomen markkinoilla ja ei vaadi lääkelaitoksen erityislupaa kuten Ritalin, siksi sen käyttöä suositaan.

Opiskelu pistelaskuna

2011-02-09T08:27:00.004+02:00

Herätessäni tänä aamuna minulla oli selkeä kuva siitä, mitä tänne haluaisin kirjoittaa. Nyt ei ole enää. Aamutouhujen jälkeen kaikki tuntuu kaikonneen mielestäni, vain sirpaleita on säilynyt siellä täällä uiskentelemassa aivoja käynnistelevien ainesosien seassa.

Tänään on luentoja kymmenestä neljään iltapäivällä. Puolet luennoista ovat sellaisia, joita oikeastaan jopa odotan. Päivän viimeinen luento taas – se on mielenkiintoinen, mutta ei oikeastaan sitä, mikä kiinnostaa minua. Välistä tuntuu, että tämän vuoden kurssit ovat olemassa vain opintopisteiden kartuttamista varten. Ja se ei sovi minulle alkuunkaan. Luonteeni potkii jatkuvasti moista vastaan. Tunnen tuhlaavani aikaa yliopistossa sellaisen parissa, jolla ei oikeasti ole minulle merkitystä.

Itse asiassa minua ei niinkään häiritse se, että joudun olemaan läsnä kursseilla, joista en itse tunne saavani mitään konkreettista, vaan se, että minun on myös pakkosuoritettava ne että saisin tarpeeksi opintopisteitä saadakseni opintotukea. Opintotuen lakkauttamisen ja takaisin perimisen uhka leijuu ympärilläni koko ajan. Samaa pelkäsin jo viime vuonnakin, ja aivan, se pelko osoittautui turhaksi. Mutta silloin olin saanut sentään jotakin jo suoritettua tähän mennessä. Nyt hirvittää ajatella sitä kevään sumaa, jonka joudun purkamaan saadakseni riittävän kasan vaadittuja suorituksia.

Minun pitäisi (iiik! pitäisi-sana!) olla nyt aikuinen, unohtaa kaikki muu haihattelu ja alkaa hommiin. Ikävä kyllä vain oma mielipiteeni on, että haihattelua on opiskella ja suorittaa kursseja, jotka eivät tunnu liittyvän valitsemaani gradun aiheeseen mitenkään, vaan ovat olemassa vain täyteaineena.

Tarvitsen yliopistolla läsnäoloa ja luennoilla istumista pitääkseni aivoni hereillä ja virkeänä, mutta kaikki siihen liittyvä ylimääräinen voisi olla vapaaehtoista. Ne opintopisteet eivät kerro yhtään mitään siitä, mitä olen oikeasti oppinut. Ne kertovat vain, että olen yhteiskunnan talutusnuorassa ja kuuliainen järjestelmän säännöille. Ja tämä ei ole lähelläkään sitä, mitä halusin herätessäni kirjoittaa. Sanojen heittelyä vain.

Sanonpa nyt vielä sen, että jos olisin tänä vuonna valinnut minua oikeasti kiinnostavat kurssit, en olisi saanut täyteen vaadittavaa määrää opintopisteitä Kelalle ilmoitettavaksi. Ehkä tässä olisi kannattavaa ryhtyä taas avoimen yliopiston asiakkaaksi, ja opiskella sitä kautta. Se tosin turruttaisi minut taas kotiin, ja etsimään töitä – mitä en todellakaan halua tehdä.

Tasaista, outoa, harmaata, myrsky

2011-02-08T22:00:00.003+02:00

Istun kotona ja syön aamiasluomurusinakaurapuuroa. Karvapallopentu jyrsii leikkitossua, kaksi muuta riekkuvat ulkona keskenään. Ei ole aikaa, mutta leikin silti tietokoneella hetken. Sitten kaappaan pennun (puolivuotiaan köntyksen) syliini ja rahtaan sen omaan huoneeseensa (eli kuistille) ja otan toiset sisään. Pojjaat kun eivät enää tule toimeen keskenään.

Seison harmaalla bussiasemalla ja odotan bussia noutamaan minut taas kerran. Istun bussissa ja ajattelen, annan ajatusteni kulkea minne ne ovat menossa. PJ Harvey käheltää korviini iPodistani.

Syön lounaan liian aikaisin, yritän tankata mahani täyteen kai siinä onnistuenkin. Joudun heittämään pois osan, koska mahani sanoo ei kiitos enää yhtään, ja tottelen sitä, koska olen jo oppinut sen tavat. Ylensyöminen merkitsisi ahdistavaa oloa ja kipua.

Kuten eilenkin, istun kurssilla hiljaa. Eilen olin liian väsynyt, tänään emme enää keskustele teksteistä. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä kirjoitan kurssiesseen. Sen joka pitää kirjoittaa suorittaakseen kurssin kokonaan. Osaan kuitenkin vaikuttaa pätevältä. Ja unohdan kysyä, pitääkö se kirjoittaa englanniksi, koska kurssi oli kansainvälinen ja siellä puhuttiin vain englantia.

Puoli tuntia aikaa, ehdin käydä kaupassa. Ostan lisäaineetonta ohraleipää, luomunakkeja ja kinder-suklaata, sitä jossa on valkoinen sisus. En munia, vaan pötköjä. Enää ei ole minulle energiajuomaa, sen maahantuonti on kai lopetettu. On vain esanssisia lisäaineliemiä.

Huomenna koko päivä täynnä luentoja. Ensimmäiset hauskoja ja mielenkiintoisia, viimeinen melkein liian outo makuuni. Minusta ei koskaan tule vilosohvia, vaikka ajattelenkin paljon. Pidän liikaa käytännön asioista ja niiden tekemisestä. Tarvitsen niitä liikaa. Enkä ymmärrä innostua täydellisen abstrakteista kysymyksistä. Tosin minua ilahduttaa aina muiden innostuneisuus.

Tänään menen nukkumaan opiskelijakämpässäni. Olen käyttänyt illan turhuuteen, vaikka olisin voinut olla ahkera. Mutta olen jähmettynyt jälleen kerran. Jähmettynyt ajatuksesta, että olen liian vanha. Siitä, että tämän talven kurssit eivät olekaan olleet niin kiinnostavia kuin luulin. Siitä, että ne ovat olleet suoranaisen tylsiä välillä. Ja siitä, että syventävissä opinnoissa opiskellaan asioita, joita olen ajatellut jo enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka en olekaan ajatellut niitä tieteellisesti (kai).

Miten addi voi herätellä innostuksen jonka addi tarvitsee että saisi jotakin tehtyä?

Pilkkeitä

2011-01-05T20:41:00.001+02:00

Yleensä en kirjoita blogitekstiä erikseen, mutta tämän kirjoitin jo päivällä. Eli tässä aikaisempia tämän päivän mietteitäni.

********

Siivosin juuri olohuoneen lattialta sen puoliksi peittävän kasan pennunpissasanomalehtiä. Samalla siivosin toisen puolen lattiasta peittävän läjän pentujen repimiä papereita, jotka ne olivat ottaneet paperiroskiksesta. Kello on 13.29, heräsin kaksi ja puoli tuntia sitten.

Viime yönä en meinannut saada unta, tarina pyöri päässä ja kaikki häiriö ympäristöstä kasvoi moninkertaiseksi. M kuorsaa, ja eilen illalla kuorsasi tavallistakin enemmän. Puoli kahden aikaan siirryin olohuoneen penkille ohuelle vaahtomuovipatjalle. Kissa sai hepulin, ja säntäili ympäriinsä. Kissa painaa reilut kuutisen kiloa (kai, en ole punninnut viime aikoina), joten se jytkytteli lattiaa ja huonekaluja syöksyillessään. Pentukoira halusi tietää, mitä kissa puuhaa, ja seurasi sitä (ei sentään huonekaluille). Sitten pentukoira rapsutti itseään, mikä kuulosti korviini maanjäristykseltä. Kissa asettui lopulta, ja meni jonnekin nukkumaan. Koirat olivat hetken levottomia, nuolivat, rapsuttelivat ja vaihtoivat paikkaa. Hiiret juoksentelivat seinien välissä. Yritin nukkua.

Jossakin välissä kävin sulkemassa kamarin oven, koska M:n kuorsaus kuului olkkariinkin (ovessa on haka kissojen vapaata kulkua varten, mutta estämään koirien pääsyä kamariin, eli ovi on yleensä hieman raollaan). Ei auttanut, uni ei tahtonut tulla. Lopulta kuitenkin nukahdin, kun könysin itseni takaisin kamariin.

Olen päättänyt yrittää olla välittämättä sisäisestä, analysoivasta äänestäni. Jos minulle tulee halu ottaa yhteyttä ihmiseen, josta pidän ja joka kiinnostaa minua (ihmisenä siis, ei romanttisena kumppanina – inhoan sitä, kun esimerkiksi sana kiinnostaa tulee useimmiten tulkittua juuri romanttisessa mielessä), otan yhteyttä. Enkä ala heti pohtimaan sitä, olenko yhteyttä ottaessani itsekäs, ja haenko vain huomiota itselleni. Koska tiedän, että pohjimmiltani olen ystävällinen ihminen, joka oikeasti välittää niistä ihmisistä joista välittää. Jos sen pohjalla on biologisesti kehittynyt halu selviytyä ja pysyä hengissä, mitä väliä sillä on.

Ja minussa on sisäsyntyisesti halu ilahduttaa, auttaa ja tukea toisia. On ollut pikkutytöstä lähtien, siitä lähtien kun vein kaupan kassoille kukkia tien varresta. Tai kun toivoin saavani lottovoiton, että voisin antaa osan rahoista ystävälleni, jonka koti vaikutti köyhältä (vaikka he luultavasti olivat rahallisempia kuin mitä oma lapsuuskotini). Ystävälle, joka myöhemmin kääntyi minua vastaan, ja aloitti mittavan kiusauskampanjan.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että vasta reilu puoli vuotta sitten meillä oli vain kolme koiraa, joista kaksi oli jo koirien eläkeiän ylittäneitä, ja yksi aikuinen. Huokaisin silloin helpotuksesta, ehkä voisimme alkaa jopa miettimään muuttoa kaupunkiin, pois täältä sukurutsaisesta pikkukaupungista, joka suuruudenhulluudessaan antaa ainoalle hotellille nimen – no en kerro sitä kuitenkaan, mutta sanonpa vain, että se on totaalisen naurettava nimi näin pienessä kaupungissa. Ellei sen ole tarkoituskin olla vitsi, mitä kyllä epäilen. Kuitenkin, nyt meillä on seitsemän koiraa, edellä mainittujen lisäksi kolme pentua ja yksi eläkeläinen, joka tuli takaisin meille oltuaan pari vuotta muualla (oli ruvennut tappelemaan tyttärensä kanssa).

Joskus tuntuu, etten jaksa. Mutta mitä muutakaan voisin tehdä. Ei näitä kukaan muukaan hoida. Takaisin tullutta vanhusta ei voi antaa enää muualle, koska se on riippuvainen koirakavereistaan. Pennut toivottavasti löytävät hiljakseen oman kotinsa, paitsi yksi, jonka olen haaveillut jättäväni meille. Tosin en tiedä, onko se ollenkaan järkevää, mutta olen onnistunut kiinnittämään sydämeni siihen sen verran lujasti, että pois antamisen ajatteleminen koskee.

Elämä jatkuu, monikoiraisena, maalla, ummehtuneessa pikkukaupungissa, joka sopisi mainiosti jonkin amerikkalaistyylisen kauhuleffan tapahtumapaikaksi – sellaisen, jossa vihainen väkijoukko lynkkaa liian erilaisen turistin, turistin, joka satun olemaan minä.

Vuoden 2011 ensimmäinen kirjoitus

2011-01-01T11:29:00.005+02:00

Istun tässä ja juon Finrexiniä. Nuha ei ole vieläkään lähtenyt, noin kahden viikon kärvistelyn jälkeen. Finrexin auttaa selviämään tästä päivästä, kun muutaman tunnin kuluttua tulee pennun hakija, ja nuhainen, kestoväsynyt ja antisosiaalinen Jäänainen yrittää olla sosiaalinen. Tosin puhelimessa juttelu on sujunut hämmästyttävän hyvin kyseisen henkilön kanssa, ja se on jo paljon puhelimen vieroksujalle, joten kaipa se sujuu.

Mies (inhoan kirjoittaa mies, koska se on niin tylpistävä ja yleistävä ja kuvaamaton - kuvaavan vastakohdaksi valitsemani sana - ilmaisu henkilölle, jonka kanssa asun) järkytti viime torstaina kaupan myyjää, kun oli ostamassa minulle kuukuppia. M kun kävi kysymässä myyjältä, että onko teillä näitä muita värejä kuin tämä väritön. Myyjä oli meinannut unohtaa vastata. Eipä kai kovin usein maskuliinisen sukupuolen edustaja käy kyselemässä kuukupeista. M kun nyt sattui tietämään kyseisen kupin väreistä, koska on itse ollut mukana sen pakkausten teossa. Kuppi oli muuten myöhästynyt joululahja - niitä valmistetaan naapuripitäjässä, mutta ei tietenkään myydä täällä, joten se piti hakea 40 kilometrin päästä, ja ennen joulua ei ollut sinnepäin menoa.

Kissa oksensi tänä aamuna pikkukoirille lisäaamiaista. En ehtinyt näkemään, oksensiko se ensin karvapallon ja sitten nappulansa, koska pikkukoirat olivat todella nopeita. Muutaman limaisen nappulan ehdin nähdä. Pissaisten sanomalehtien lisäksi tällainen on juuri niin sitä, mistä lemmikin omistaja saa nauttia.

M siivoaa juuri nyt taloa suht'koht' siedettäväksi. Oman nuhani ja M:n alkavan nuhan vuoksi meillä ei siivottu loman ajaksi. Sitäpaitsi M:llä ei ole ollut lomaa kuin pakollisina pyhäpäivinä. Kun ei ole "perhettä", ei joulunakaan lomaa tarvitse. (Perhe = lapset.) No jaa, olen kyllä viihtynytkin kotona yksin. Tarvitsen omaa aikaani, ja jos M on tässä koko ajan pyörimässä, hermoni kiristyvät liikaa.

Olen myös todistanut itselleni sen, mitä epäilinkin. Nimittäin sen, että jos aion tosissani ryhtyä luovaksi kirjoittajaksi, tarvitsen oman huoneen, mieluiten oman asunnon. Ja en mitään muuta tekemistä luovan työn ajaksi - tai no, jonkin verran jotain fyysistä, kuten siivoamista sun muuta, mutta en mitään ajattelutyötä vaativaa. En kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin omaan luovaan kirjoittamiseeni, kun sitä teen. En oikeastaan tarvitisisi miestä, en koiria, en kissoja kun teen jotain sellaista. Aivan kuten olen epäillytkin, kun olen miettinyt asiaa.

Miten sitten nyt tiedän tuon? Koska olen kirjoittanut tarinaa viimeiset pari-kolme viikkoa. En mitään hienoa ja oikeasti julkaistavaa, mutta jotakin, johon olen uppoutunut täysin. Aluksi se alkoi kokeiluna, mutta nyt olen niin täysin siinä sisällä, että minun on pakko kirjoittaa se loppuun. Jo senkin takia, että voin siten todistaa itselleni, että kykenen kirjoittamaan jotakin loppuun. (Olenhan jo kirjoittanut muutakin loppuun, esimerkiksi yhden näytelmän ja runokokoelman, mutta tämä on eri juttu - lähempänä sitä, mitä oikeasti haluaisin kirjoittaa.)

Nyt Finrexinin ainesosat kiertävät elimistössäni, eli lienee aika lopettaa tämä ja lähteä koneen äärestä tekemään jotain fyysistä. Kuten auttamaan siivoamisessa.

Takaisin

2010-12-29T14:19:00.003+02:00

Tajusin, että minne muualle valittaisin, jos en tänne. Eli valittaja on takaisin.

Ensiksikin haluan syyttää itseäni. Olen paha, en ole kasvissyöjä, enkä pysty sellaiseksi nyt enkä ehkä enää koskaan. Kulutan luonnonvaroja, kun ostan tavaroita. Nautin asioista, jotka eivät ole millään tavalla luonnollisia tai hyväksyttäviä holistisessa mielessä. En joogaa, en meditoi, en ole kiltti (ainakaan jatkuvasti). En myöskään ole itsenäinen enkä käytännöllinen tai järkevä. En ole myöskään idealisti, en ainakaan hyväksyttävällä tavalla. Se siitä.

Sitten stressistä. En ehkä ole kouluaikojeni ollut näin stressaantunut kuin nyt. En jaksa enkä edes halua tehdä mitään, en ainakaan mitään vastenmielistä. Äsken melkein itkin kun jouduin laittamaan pesukoneen pyörimään (koska ei enää ollut puhtaita alushousuja, alushousut ovat kuitenkin aika tärkeä asia, varsinkin puhtaat). En vain olisi halunnut joutua tekemään sitä. Minä, joka vielä jokin aika sitten nautin pyykinpesusta.

Mistä tämä sitten johtuu. Opiskelusta, ja koiranpennuista. Aivan, molemmat asioita, joista yleensä nautin. Mutta yhdistettynä ne eivät minulle sovi. En suosittele teettämään pentuja koiralla, joka pykää niitä kahdeksan kappaletta, ja joita kukaan ei halua. Kotona on vielä neljä melkein viisikuista, yksi onneksi lähtee lauantaina. Kaikki ylimääräiset uroksia, ja jouluksi aikuisille nartuille tuli juoksut. Ja minulle nuhakuume, yskä ja elämäni ensimmäinen nenäverenvuoto keskellä yötä, kun niistin. Toinen seuraavana aamuna, kun en malttanut antaa liman olla nenässä kaikessa rauhassa. Onneksi on kylmäpakkauksia.

Kesällä muuten oli sukulaisia vieraisilla. Enoni kertoi minulle, miten juomavesi pitää keittää aamulla valmiiksi kannuun, koska se on likaista suoraan hanasta juotuna. Ja että se kannattaa ilmastaa muutenkin, vaikkei keittäisikään. Mietin, epäileekö enoni, että yritän myrkyttää hänet, kun kerroin, etten ole keittänyt juomavettä. Mehän kuitenkin asumme melkein kaupungissa täällä maaseudulla, jonne tuleva vesikin on kuitenkin aika saastunutta suomen pohjavettä. Sitten enoni paheksui liian pitkiä haarukan piikkejä. Että silleen. Enoni on muuten melkein oppikirjatapaus aspergerin syndroomaisesta, jolle ei koskaan ole opetettu sitä, miten ollaan empaattisia, tai ainakin että miten sitä voi teeskennellä.

Tämmöistä näin aluksi. Lisää varmasti tulossa lähiaikoina.

Tauolla

2010-05-23T14:45:00.001+03:00

Blogini jää nyt tauolle hamaan tulevaisuuteen. Ehkä jatkan sitä syksyllä, ehkä en. Yritän nyt keskittyä muuhunkin kuin olemaan minijulkkis. ;)

Rakennan elämää

2010-05-22T17:30:00.002+03:00

Viime yönä huomasin myös sellaisen asian, että olen alkanut rakentaa itselleni mielenkiintoista elämää sopivista mielikuvista. Teen siis samaa kuin kaikki muutkin (sillä sanotaanhan että ihmiset kertovat elämänsä tarinoiksi ja siten järkeistävät sen, luovat sen itselleen uudestaan tapahtumien jälkeen), mutta teen sen tietoisesti (ainakin osittain). Kun viime yönä (tai oikeastaan aamulla) kirjoitin olevani maalaistalon tyttären ja merimiestaiteilijan lapsi, tiedostin sen miten mielenkiintoiselta se oikeasti kuulostaa. Siitä saisi oikeasti tarinan.

Olen havainnoinut tekeväni näin aikaisemminkin. Kun kirjoitan tätä blogia, kun ajattelen elämääni, kun selvitän sen solmukohtia. Suostun yhdistelemään asioita vain siten että se tuntuu minusta mielenkiintoiselta. En valehtele itselleni vaan hyväksyn elämäntarinaani tapahtumat ja tilanteet ja ihmiset sellaisessa järjestyksessä ja sellaisissa yhteyksissä, että ne tuntuvat mielenkiintoisilta. Mallin otan kaikesta siitä mitä olen saanut ulkoapäin, lukenut, nähnyt, sisäistänyt mielestäni mielenkiintoiseksi.

Tällä tavoin tiedostaen tätä on mielenkiintoista tehdä. Olen varmaankin tehnyt sitä ennenkin, tiedostamattani (koska pystyisinkö kuitenkaan olemaan niin kovin erilainen kuin kaikki muut, samoista atomeistahan minutkin on tehty), mutta minua kiehtoo tämä tämänhetkisen tarinan rakentamiseni prosessi, sen - voisiko sanoa päämäärähakuisuus. Minulla on syy ja päämäärä siihen miksi rakennan itselleni tarinaa.

Asioita ja uskomuksia joita olen valinnut elämääni ja minuuteni tähän mennessä (osa on tosiasioita, osasta ei voi olla varma):
- minulla on eläimiin jonkinlainen alitajuinen yhteys
- olen kotoisin oudosta perheestä ja isosta kummallisesta suvusta
- olen kasvanut boheemissa ilmapiirissä
- minulla on kenties saksalaisia sukujuuria (jossakin hyvin kaukana)
- isäni isä oli Karjalan evakko (hän tosiaankin oli)
- näin unta miehestäni ennen kuin tapasin hänet (pitkä juttu, selitän ehkä joskus)
- äitini puolen suku on lahjakasta sekä taiteellisesti että muuten
- isäni isä osasi soittaa viulua todella hyvin (tämä muuten on oikeasti totta)
- osaan lukea ihmisiä hyvin (nimenomaan heidän eleistään ja ilmeistään)
- olen kirjallisesti lahjakas
- olen itsepintainen (jääräpää ja vastarannankiiski)
- opin nopeasti uusia asioita
- äitini äiti oli kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta
- minulla on joitakin kuuluisia sukulaisia (melko kaukaisia tosin, mutta muuten totta)
- osaan olla vakuuttava kun tahdon (ja usein vaikka en tahtoisikaan)
- kykenen huijaamaan ihmisiä (en välttämättä ole tästä ylpeä, mutta olen valinnut sen listaani silti)
- ad/hd tekee minusta erityislaatuisen ihmisen
- koulukiusaaminen on opettanut minut olemaan empaattinen
- kokoisekseni naiseksi kestän hämmästyttävän hyvin alkoholia (mikä ei tarkoita että juon sitä valtavia määriä)
- olen synesteetikko
- olen myös kinesteettisesti oppiva henkilö
- uskon että unelmat toteutuvat, vaikka siihen saattaa mennä vuosia
- uskon etteivät eläimet elä niin täysin vaistojensa varassa kuin luullaan (tai sitten ihmisetkin elävät niin)
- uskon ajatusten vaikuttavan todellisuuteen tavalla tai toisella
- olen lihansyöjä (mentaalisesti, en välttämättä fyysisesti - tämä on itseasiassa mielenkiintoinen valinta tähän, periaatteessa en haluaisi olla mutta toisaalta taas tunnen vahvasti olevani, tunnen enemmän sielunsisaruutta lihansyöjäeläinten kuin kasvissyöjäeläinten kanssa)
- eläimillä on tietoisuus
- kasvit ja eläimet ovat minulla samanarvoisia elävinä olentoina (siksi kasvisten syönti on minulle eettisesti yhtä julmaa kuin eläintenkin)
- ajattelen että lapset eivät eroa aikuisista niin paljon kuin uskotaan
- en ole hyvä graafisena suunnittelijana, olen lähinnä keskiverto
- minulle eräänlainen vanhanaikainen ympäristön kauneus on tärkeää
- minulla on poikkeuksellisen hyvä hajuaisti

Asioita joita en vielä ole päättänyt, mutta jotka ovat siinä hilkulla:
- kaikella olevaisella on sielu
- kasveilla on tunteet ja eräänlainen tietoisuus
- isäni suvulla oli suuri maatila Karjalassa ennen sotia (tämä jopa saattaa olla totta)
- uskon jälleensyntymiseen (melko varmasti tulen valitsemaan kiinalaisen ajattelutavan tästä)
- minusta olisi melkein voinut tulla nero, jos geenit olisivat asettuneet hieman eri tavalla (tämä on itsetunnon pönkitystä jos mikä)

Väsyin kesken kaiken miettimiseen, mutta näitä voisi kyllä pohtia lisääkin. On melkoisen hauskaa valita asioita, joita haluaa elämäänsä ja niitäkin joita ei haluaisi, mutta jotka sopivat siihen. Uskomuksiaan varsinkin on hupaisa mietiskellä.

Miksi teen tätä? Koska olen huomannut etten tule toimeen ilman jonkinlaisia uskomuksia ja tarinoita. Elämästä tulee tyhjää ja merkityksetöntä jos ei usko mihinkään ja jos ajattelee koko elämänsä olleen vain tavallista arkea ilman sen kummempia erikoisuuksia. Väitänhän olevani kirjailija, miksi siis en loisi omasta elämästänikin mielenkiintoisempaa valitsemalla siihen sitä värittäviä seikkoja. Ei niiden kaikkien tarvitse edes olla niin tosia, kunhan ovat hieman sinne päin. Hauskinta tässä valitsemisessa on se, että vielä voi valita uudestaan, ja taas uudestaan. Listaa voi muutella ja asioita vaihdella.

En väitä ettäkö pystyisin ihan kaiken valitsemaan tietoisesti. Mutta on tämä ainakin hauskaa ajatusleikkiä!

Satakielen herättämä

2010-05-22T04:02:00.002+03:00

Mitä muutakaan sitä voi tehdä kun herää puoli neljän aikaan aamulla satakielen lauluun heränneenä kuin tulla kirjoittamaan blogia? Varsinkin kun aamuöisen vessakäynnin jälkeen oman puolen sänkyä valtaa kaksi letkeästi lengottavaa kissaa, joilla ei ole aikomustakaan antaa tilaa.

Makasin ahtautuneena kissojen ja miehen väliin puolisen tuntia ja tietenkin päähäni putkahteli kaikenlaisia ajatuksia. Kun uni ei ollut yksi näistä päähäni tulleista asioista, päätin tulla kirjoittamaan joitakin niistä tänne. Mutta tietenkin suurin osa kaikkosi jo matkalla makuuhuoneesta - tai oikeammin kamarista - tähän koneelle. Yritän nyt haalia kasaan jotakin.

Yhteiskuntaluokista. Nyt sitten yritän kirjoittaa tämän niin, ettei se loukkaa ketään. Lukija ottakoon huomioon asian (muka) tieteellislaatuisen pohdinnan sävyn jonka ei ole tarkoitus olla tuomitsevaa eikä arvostelevaa, mutta myös sen, että tämä on kirjoitettu aamulla neljän aikoihin aivojen vielä yrittäessä takertua unen rippeisiin.

Oma käsitykseni on se, että meillä on vielä melko tiukat luokkarajat. Vaikka niistä ei hirveän paljon puhuta eikä niistä oikeastaan saakaan puhua, ne edelleen kelluvat jossakin mielen taka-alalla. Ne häälyvät siellä kuin varjo, jonka huomaa vasta kun tulee ajatelleeksi. Sillä on merkitystä onko kotoisin työläiskodista tai ei. Silläkin on merkitystä mistä päin Suomea on kotoisin. Eihän sillä pitäisi olla, mutta pitämiset eivät vaikuta siihen miten asia todellisuudessa on.

Olen nähnyt ja ymmärtänyt tämän jo kauan aikaa. Lähtökohta on lapsuudessani. Syntymäpaikkakunnallani, pienessä noin 6000 asukkaan pitäjässä (tahallisesti käytetty termi) oli hyvin selvää se, kuka oli kunnanjohtajan lapsi ja kuka ei. Kuka kuului piireihin ja kuka ei. Ja kuka jätettiin kokonaan piirien ulkopuolelle, koska paikkaa ei ollut (tämä olin tietenkin minä - kasvaminen maalaistalon tyttären ja merimiestaiteilijan lapsena ei ollut helppoa kun arvostus kohdistui linjalle koti-isänmaa-uskonto-raha-työteliäisyys-ennalta-arvattavuus).

Yksi tädeistäni nai aikoinaan itsensä yläpuolelta. Mummuni oli siitä haltioissaan. Ajatella, tytär sai pappisperheen pojan. Pääkaupunkilaisuus ei ollut mummulleni erityistä plussaa mutta menetteli kun pojan taustan otti huomioon. Silti minä väitän, että jos on syntynyt ja kasvanut pääkaupungissa sivistyneistön jäsenenä ja mieluummin vielä useamman polven helsinkiläisenä - sillä on merkitystä.

Syntyperäiset helsinkiläiset ovat erilaisia. Varsinkin kulttuuri- ja sivistyskodeista peräisin olevat. Lähin esimerkkini on juuri edellä mainitsemani tädin perhe. Hänen miehensä ja lastensa yllä ja ympärillä on tietynlainen hohde. Sitä voisi kutsua helsinkiläisen sivistyneistön auraksi. Tätinikin on saanut osan siitä, mutta silti hän ei kuulu ympäristöönsä. Se näkyy selvästi kun osaa nähdä. Se näkyy hänen käytöksestään, puheistaan ja teoistaan. Hänen miehelleen ja lapsilleen helsinkiläisen sivistyneistön aura on itsestäänselvyys, se tulee luonnostaan ja he ottavat sen rennosti, elävät ja hengittävät sitä. Tädilleni se ei ole itsestäänselvyys, hän rakentaa sitä joka päivä, ylläpitää sitä, ettei katoaisi olemattomuuteen.

Sama aura loistaa kirkkaasti joidenkin muidenkin tuntemieni ihmisten ympärillä. Heidät kaikki olen tavannut aikuisiällä, mutta auran vaistoaminen ja tuntuminen ei ole juuri muuttunut. Lapsena koin että vierailu tätini perheessä oli jotain hienoa, janosin edes tipan siitä ilmapiiristä mutta samalla se hermostutti minua. Nyt pystyn seuraamaan auraa sivustakatsojana, ihmettelemään sitä miten se saa sen sisässä kasvaneet olemaan jotenkin erilaisia. Vaikka heillä olisi aivan samat ongelmat kuin kaikilla muillakin, he silti tuntuvat levittävän auraa sinne minne menevät. Ne joilla ei ole ollut osaa aurasta tuntuvat janoavan sitä kuin yöperhoset ikkunasta loistavaa valoa. He hakeutuvat näiden henkilöiden piiriin yrittäen saada osan auraa itselleen, mutta yleensä se ei onnistu.

En ole minäkään erilainen. Minäkin janoan sitä vaikka tiedän paremmin. Tietoisuus siitä saa minut vain ärsyyntymään, ärsyyntymään itselleni ja myös sille, joka elää auran sisällä.

Toisenlainen pääkaupunkiseudun aura on työläisaura. Minun isälläni on se, hän on kotoisin helsinkiläisestä työläiskodista. Se on aivan yhtä näkyvä ja tuntuva aura kuin sivistyneistöaurakin. Se leijuu niiden ihmisten ilmatilassa jotka ovat kotoisin helsinkiläisistä työläiskodeista. Aivan voimakkaimpiin työläisauroihin en ole tietääkseni päässyt tutustumaan lähemmin, koska isänikin on vasta ensimmäisen polven helsinkiläinen, hänen vanhempansa muuttivat sinne muualta. Isäni aura vaikuttaa muihinkin. Aikoinaan pääkaupungissa hänellä oli kavereita. Vieläkin hänellä on sielläpäin tuttavia. Syntymäpitäjässäni hän jää ulkopuoliseksi, on aina jäänyt.

Omaa auraansa on vaikea nähdä tai tuntea. Minä en tiedä millaisen auran muut vaistoavat tiedostamattaankin minusta. Itse asiassa se luultavasti kuultaa tästä blogistanikin, ainakin minä jollakin tapaa näen eri auroja lukemissani blogeissa. En tietenkään tunnista muuta kuin ne jotka olen tavannut tosielämässäni, eikä niistäkään aina voi olla varma. Kirjoittamiseen sekaantuu aina muutakin.

Nyt toinen ahdistelijakissoista tuli tähän viereeni pöydälle makaamaan ja purisemaan. Eli lopetan tämän pohdiskelun tähän ja keskityn kissan hellimiseen hetkeksi, sitten yritän vielä nukahtaa, vaikka aurinko onkin jo noussut.

Omituisuuksia, kissamaisuuksia

2010-05-21T11:28:00.006+03:00

Koskaan ennen aamiaista ei pitäisi kirjoittaa tai ajatella. Eikä ennen lääkkeen ottamista. No, tulipahan tuokin kirjoitettua pois mielestä (toivottavasti).

Mutta nyt kirjoitan toisesta kissoistamme. Se nimittäin ei ole kissa. Käyttäytymiseltään siis. Taustaksi se, että minulla on ollut kissoja koko elämäni, ja kasvatin rotukissoja noin kymmenen vuotta. Sinä aikana tutustuin kymmeniin kissapersoonallisuuksiin, jotka asuivat luonani usein samaan aikaankin. Vanhin kissani (ihan maatiainen) eli kanssani syntymästään kuolemaansa hieman päälle 18-vuotiaana, ja monta muutakin kissaa olen seurannut syntymästä niiden viimeisiin elinhetkiin saakka.

Otimme viime joulun edellä löytökissan löytäeläintarhasta. Se oli arvioitu noin 8 kk:n - vuoden ikäiseksi, mutta minusta se oli silloin korkeintaan tuon 8 kk:tta, ehkä jopa vasta puolivuotias. Hyvin suloinen ja kehrää kauheasti. Siihen ne kissamaisuudet sitten jäävätkin.

Ensinnäkään tämä kissa ei osannut kiivetä, kiipeillä. Se ei tiennyt miten päästään kaapin päälle. Vanhempi kissamme loikkii ja kiipeile virtuoosimaisesti, joten uusi kissa katsoi hyvin tarkasti sen tekemisiä ja alkoi kokeilla. Vähitellen se opetteli miten kiivetään nurkkakaapin päälle, sinne se pääsi ensimmäisenä. Ja oli oi niin ylpeä ja innostunut saavutuksestaan.

Sitten se opetteli saavuttamaan uusia virstanpylväitä. Pyykkiteline on ehdoton suosikki. Mutta senkin oppiminen vei aikansa. Aluksi touhu oli kiikkerää, teline horjui ja kissa lipsui. Ei se vieläkään ole siinä yhtä hyvä kuin vanhempi kissa on. Nyt tämä neiti-kissa pääsee jo melkein kaikkialle minne vanhempikin kissa, tosin omia reittejään. Vieläkään se ei ole läheskään niin taitava kuin toinen.

Olemme kaikin tavoin kannustaneet pikkuneidin kiipeilyharrastusta, ostimme uuden ison raapimapuunkin. Ja ulkotarhassa riehumisesta se nauttii nyt kun ilma sallii ikkunan jatkuvan auki pitämisen (ikkunasta siis pääsee suoraan kissojen tarhaan).

Muutenkin nuori kissa pitää tarkasti silmälle vanhempaa ja yrittää matkia tätä kaikessa. Ainakin melkein kaikessa.

Lisäksi tällä uudella kissallamme on outo maku mitä syömiseen tulee. Se ilmiselvästi haluaisi suklaata (tätä tosin vanhempi kissammekin himoaa jostakin syystä), sipsejä ja oikeastaan kaikkea muuta paitsi raakaa lihaa. Onneksi olivat löytöeläintarhassa syöttäneet sille kissanruokaa eli kuivamuonaa ja annospusseja, muuten olisi ruokkiminen mennyt hankalaksi. Nyt se jo syö lihaakin, tosin vain possu kelpaa, sekä sydän että suikaleet. Mutta ilmeisestikään se ei tiedä mitä tehdä isommille lihanpalasille, sellaisille noin hiirenkokoisille, joita toinen kissa jyystää innoissaan - neidille pitää lihapalat pieniä jos ei nyt aivan herneen kokoisiksi niin melkein.

Koiriin uusi kissa tottui melko nopeasti, vaikka ei ilmeisesti ollut sellaisia aikaisemmin nähnyt. Osasi se sentään sähistä ja murista niille. Nyt se sulautuu jo suvereenisti joukkoon, tosin koirat ovat selvästi sen alamaisia. Ainakin sen mielestä. (Vanhemmalle kissalle ne ovat kavereita.)

Aluksi se ei osannut edes kissojen kieltä. Tai sitten se oli todella vielä pentu. Pentukissathan yleensä ovat hyvin luottavaisia aikuisia kissoje kohtaan, mutta aikuiset kissat monesti kyräilevät toisiaan pitkäänkin ensi kertaa kohdatessaan. Näin käyttäytyi vanhempi kissa tavatessaan neidin ensimmäistä kertaa, sähisi karvat pystyssä. Neiti vain käveli suoraan kohti ja voin melkein vannoa, että se hymyili ystävällisesti. Ainakaan se ei tajunnut yhtään mitään toisen eleistä, eikä varonut tippaakaan. Eikä itse ollut aggressiivinen. Pikemminkin se oli hämmentynyt toisen käyttäytymisestä. Nyt kissat jo ovat ystävyksiä, leikkivät yhdessä ja nukkuvat vieretysten.

Mutta hieman outo se on kissaksi vieläkin. Tai eläimeksi. Mutta se kissamaistuu koko ajan, jahtaa kärpäsiä ja narskuttelee ikkunan läpi näkemilleen pikkulinnuille (kuten harakoille). Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, koska hyvin suuri osa sen viehätystä on juuri tuo epäkissamaisuus. Ja sen tapa opetella uusia asioita matkimalla vanhempaa kissaa.

Turhaa opiskelua

2010-05-21T09:14:00.001+03:00

Jos en ole tarpeeksi hyvä yliopistoon, en halua olla siellä. Minulle ei riitä se, että pääsen läpi. En halua enää opiskella samalla tavalla kuin mitä olen tehnyt koko elämäni, vain siinä tarkoituksessa että saan tämänkin pois alta. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei yhtään mitään. En minä ammattia ja työtä saa sillä että olen opiskellut yliopistossa maisteriksi. Se ei merkitse mitään yhtään missään. Enkä minä opiskele työpaikan takia vaan sen takia että haluan. Sen takia että rakastan sitä. Rakastan sitä mitä juuri nyt teen, mitä olen tehnyt koko viime talven.

Ikävä kyllä minun on hyväksyttävä se asia, että minä en pysty samaan kuin muut. Minä en pysty keskittymään opiskeluun siten, että voisin samalla suorittaa Kelan haluamat opintopisteet ja samalla opiskella täysipainoisesti. Minulle tulee liian kiire ja hutiloin. En jaksa vain ja ainoastaan opiskella, minun on pakko tehdä muutakin siinä välissä. Henkilökohtaiset ongelmat ja elämä vievät liikaa aikaa ja energiaa. Ehkä kykenisin parempaan jos minulla ei olisi miestä eikä lemmikkieläimiä, mutta ilman näitä yksityiselämän tukia en jaksaisi senkään vertaa.

Ilman Kelan opintotukea minulla taas ei ole varaa opiskella. Ja minä en pysty samanaikaisesti käymään töissä ja opiskelemaan, se olisi ihan sama juttu kuin nytkin eikä hyödyttäisi yhtään mitään.

Tällä hetkellä vihaan ad/hd:täni.

Arvosanat versus intohimo

2010-05-20T12:18:00.005+03:00

Edelleen mietin sitä, kumpi on tärkeämpää opiskelussa: hyvät arvosanat vai innostus asiaan?

Itse en ole juuri koskaan saanut todella hyviä arvosanoja tenteistä tai muistakaan virallisemmista suorituksista. Peruskoulun ja lukion arvosanoja ei oikeastaan kannata ottaa huomioon, koska silloin minulla ei ollut lääkitystä, joten en tiedä olivatko silloiset huonot (tai keskiverrot) arvosanat ad/hd:n syytä. Läksyjen luku ainakin oli mitä sattuu. Toisaalta ei peruskoulussa eikä lukiossakaan koskaan opetettu oppimistapoja. Mutta arvosanani eivät ole juuri parantuneet lääkityksen jälkeenkään, eivät vaikka tällä kertaa teen tosissani töitä opiskelun suhteen.

Sellaisissa tenteissä joissa asioita pitää muistaa hurjat määrät ulkoa suoriudun edelleen rimaa hipoen. Onneksi se on tähän mennessä riittänyt kurssisuorituksen saamiseen. Ja onneksi tentit eivät useinkaan ole se ainoa tapa suorittaa kurssi. Näitä huonoja suorituksia en tosin hämmästele. Olen aina ollut huono lukemaan tentteihin, samoin olen aina ollut huonomuistinen. Ainoa kerta kun sain tentistä hyvän numeron (asteikolla 1-3 sain 2,5), luin ko. tenttiin puolitoista kuukautta, tein mindmappejä ja kertasin niitä joka päivä vähän väliä. Analyysiin perustuvista tenteistä olen yleensä saanut suhteellisen hyvät numerot tosin (vaikka kyseessä voi olla myös onnekas sattuma: kysymykset ovat olleet minua kiinnostavista aiheista).

Mutta en onnistu saamaan esseistäkään yleensä kolmosta suurempaa arvosanaa (asteikolla 1-5). Ja esseiden kirjoittamisesta pidän. Yritän joka kerta tehdä esseen paremmin, mutta se ei auta. Lisäksi niistä saa harvemmin yksityiskohtaista palautetta, eli en tiedä miksi juuri tämä essee ei ollut kuin kolmosen arvoinen. Oliko syynä lähteiden vähyys vai niiden vääränlaisuus? Vai kenties lähteiden vääränlainen käyttäminen? Kirjoitinko kokonaan asian vierestä? Eksyinkö pohdinnoissani täysin väärille raiteille? Eikö esseeni sisältö vastannut kurssin sisältöä tarpeeksi hyvin? Oliko siinä liian vähän asiaa ja liikaa omia hörhöilyjäni? Olisiko sen pitänyt olla muodollisempi vai analyyttisempi?

Onnistuin aikoinaan huomattavasti paremmin biologisissa esseissäni. Niistä sain muistaakseni täydet pisteet. Mutta niihin olikin helpompi kerätä tietoa eri lähteistä ja yhdistellä sitten se tieto loogisesti. Kirjallisissa esseissä (minun mielestäni) analysoidaan enemmän, ja lähteiden käyttö on hankalampaa. Nautin anylysoinnista, mutta se lähteiden käyttäminen! Se saa pääni edelleen aivan pyörälle. Poimin kyllä lähdekirjoista ajatuksia ja ne saavat minut pohtimaan aihetta, mutta en kertakaikkiaan tunnu osaavan käyttää niitä oikealla tavalla hyödykseni esseitä kirjoittaessani.

Toinen vaikeus on lähteiden saatavuus. Usein lähdekirja on jo lainassa, ja palautuspäivä on liian kaukana että siitä sitten enää olisi minulle hyötyä. Tai sitten olen väärällä paikkakunnalla kun hoksaan tarvitsevani juuri jotain tiettyä kirjaa. Tai sitten ei löydy minkäänlaista sopivaa teosta juuri minun aiheeseeni. Ja tietenkin esseillä on dead-line aivan kuten kaikella muullakin. Ehkä minä vain valitsen aina väärät aiheet, ne joihin ei tahdo löytyä sopivia lähteitä tai lähteiden saatavuus on hankalaa?

Toiset nähtävästi onnistuvat paremmin. Joko he vain osaavat ajatella tieteellisemmin kuin minä, tai sitten he valitsevat aiheensa viisaammin. Ainakin kun katselee kurssien arvosanajakaumaa. Eikä syynä voi olla sekään, että minulla vain olisi niin paljon enemmän tekemistä, vai voiko? Onhan minulla ollut kiireinen talvi, eikä pelkästään opiskelun vuoksi. Mutta ei kai muillakaan ole niin leppoisaa että he voivat keskittyä vain ja ainoastaan opiskeluun? Tuskin.

Syitä joita itse olen miettinyt tälle on monia:
- minulla ei ole taustalla opiskelurutiinia, vaan olen ollut monta vuotta poissa koulujärjestelmästä (ja opiskelu opistolla oli huomattavasti vapaampaa omalla tavallaan kuin mitä yliopistossa)
- ad/hd (tietenkin) - katson asioita niin eri tavalla enkä osaa (enkä halua) seurata (aina) ennalta määrättyjä järjestelmiä, lisäksi en kykene järjestelemään asioita mielessäni tarpeeksi hyvin ja unohdan paljon sellaista joka olisi hyvä kirjoittaa esseeseen (unohtelen myös aika usein jonkin lähdekirjan käytön tykkänään)
- ikä: väsyn helpommin ja nopeammin kuin nuoremmat, ja myös muistini alkaa jo reistailla enemmän kuin nuorempana
- kotiolot: en voi vain ja ainoastaan keskittyä opiskeluun vaan minulla on perhe ja tehtäviä yliopiston ulkopuolellakin, en siis voi olla kokopäiväinen opiskelija vaikka sitä virallisesti olenkin (virallisesti = saan opintotukea)
- käytän liikaa ns. maalaisjärkeä - vaikuttaa siltä että parhaiten pärjäävät opiskelijat pohtivat niin lennokkaita ja lennokkaasti asioita, että päätä huippaa

Vaikka kaikki edellä kirjoittamani syyt ovatkin valideja, en voi olla ajattelematta että ne ovat vain tekosyitä. Nykyään tiedän jo olevani suht' älykäs, joten pelkästään siitä ei voi olla kyse että olisin liian tyhmä opiskellakseni yliopistolla. Laiskaksikaan en enää voi itseäni haukkua: olen kuluneena talvena tehnyt enemmän töitä opiskelun eteen kuin mitä koskaan ennen (vai ehkä se ei olekaan riittävästi - minullahan ei ole juurikaan kokemusta todella yrittämisestä aikaisemmasta opiskelustani? Ei, näin se ei voi olla, opiskelinhan tosissani myös ympäristönsuojelun perusopintoja suorittaessani ja niistä sain aina kiitettävät arvosanat).

En voi sille mitään että mieleeni hiipii epäilys siitä, että joko en yritä tarpeeksi tai sitten en vain ole tarpeeksi hyvä. Että vaikka nautin yliopistolla opiskelusta enemmän kuin melkein mistään muusta aikaisemmin, en vain sittenkään sovi sinne. En ole riittävän nero enkä nörtti. Minussa on liikaa mukavuuden halua, liikaa maalaisjärkeä, ja liian vähän sitä, jota voisi kutsua ajatuksen lennoksi (tälle läheiseni nauravat, tiedän. Mutta he eivät olekaan kuunnelleet niitä opiskelijoita jotka selkeästi ovat todella älykkäitä...). Mieleeni hiipii myös kuva keski-ikäistyvästä naisesta, josta ei kenties enää ole tähän. Että olisi pitänyt aloittaa nuorempana.

Ja sitten hymähdän itselleni. Tarkoitukseni oli aloittaessani opiskelun että ottaisin sen rennosti. Etten pingottaisi arvosanojen perään enkä rasittaisi itseäni liialla työllä. Että tärkeintä on että opiskelen yliopistossa ja nautin siitä. Että saan tehdä asioita joista pidän ja jotka tuntuvat juuri minulle oikeilta.

Kunhan joku vain kertoisi, että ovatko ne Himputin Arvosanat niin tärkeitä jatko-opintoja ajatellen!

Keskustelua opiskelusta

2010-05-19T07:22:00.003+03:00

(Minulla tuntuu olevan blogikirjoittamisnappula jumittuneena on-asentoon.)

Nyt kun olen opiskellut yhden talven yliopistossa, mietiskelen sellaista, että kenen kanssa sitä voisi keskustella tästä opiskelemisesta? Ei niinkään aiheista tai aineista, vaan ihan perusopiskelusta. Siitä minne on menossa sen kanssa, opiskelutekniikoista (mm. lähteistä ja niiden käytöstä silloin kun se tuntuu epävarmalta), päämääristä, tavoista opiskella ja yliopistokulttuurista.

Tunnen välillä olevani aivan eksyksissä. Ja en ilmeisesti ole ainoa, keskustelin erään samaa aikaa kanssani aloittaneen opiskelijan kanssa, ja hän olisi kaivannut myös lisää ohjausta. Ei tosin välttämättä aivan samoissa asioissa kuin minä vaan enemmänkin aineisiin liittyen, mutta siltikin.

Olihan minulla yksi hops-keskustelu, ja se oli aivan mielenkiintoinen. Mutta ei se oikeastaan antanut riittävästi aikaa eikä tilaa todellisille kysymyksille. Joskus kiusaan opettajia sähköposteilla, mutta en kovin usein. Sitäpaitsi ihan nenitysten keskustelu olisi mukavampaa. Mutta heillä on kiire, tiedän sen. Ohjausaikoja voisi aina varata, mutta minulle ei oikein ole sekään käytäntö tullut tutuksi. Eikä ole tullut kysyttyä (kun en ole muistanut). Ja voiko niitä aikoja varata ihan vain keskustelua varten, jos ei ole meneillään mitään projektia kyseisen opettajan kurssilla? En tiedä.

Olen tottunut liian hyvälle. Opistoaikoina senkuin meni nykäisemään opea hihasta ohimennen käytävällä, ja sai kysyä mitä halusi. Tai tunneilla/luennoilla jutusteltiin opiskelusta. Tai tunnin jälkeen. Ja perjantait oli varattu kokonaan jutustelulle, tosin periaatteessa tekstien läpikäymiselle, mutta tuli siinä välissä puhuttua muustakin.

En oikeastaan edes osaa kirjoittaa tähän selkeästi sitä, mistä haluaisin keskustella. Kai se liittyy siihen, että olen alkanut haaveilla tutkijan urasta. Haluaisin tietää, pitääkö tulevan tutkijan olla aina vitosen oppilas. Vai riittääkö tulisen palava innostus ja mielenkiinto ottaa asioista selvää. Ja tarvitsisin tosiaan neuvoa aivan käytännön asioissa. Minulle tuottaa suunnattomasti vaikeuksia käyttää lähteitä esseissäni ja analyyseissäni. Ei teknisesti, sen alan jo hallita joten kuten, vaan aivan ajatuksen tasolla. Riippuu tietenkin ihan siitäkin mitä olen tekemässä. Joihinkin töihin löytyy helposti sopivat lähteet, joita voi lainata, referoida ja joihin voi viitata. Mutta sitten on joitakin, joissa vain ei onnistu.

Haluaisin oppia tekemään tiedettä ihan oikeasti enkä vain vähän sinne päin. Haluaisin ensin oppia hyvin sen oikeaksi mielletyn tavan, että sitten voisin alkaa käyttää sitä hyväkseni ja muunnella sitä omiin tarpeisiini sopivaksi (hieman samoin kuin taiteilijan on ensin opittava tekemään esittävää taidetta kyetäkseen sitten luomaan oman tyylinsä).

Myös yliopiston tapojen kanssa olen hukassa. En tiedä kuinka vapaasti voin keskustella opettajien ja professoreiden kanssa. Mikä tulkitaan ahdisteluksi ja henkilökohtaisen reviirin loukkaukseksi, ja mikä taas on sopivaa kiinnostuksen osoitusta ja sopivaa keskustelua. En osaa enää sujahtaa opiskelijan rooliin sillä tavalla kuin siinä oli lukioaikoina tai vielä opiskellessakin, silloin joskus kauan sitten. Joskus tunnen rikkovani jotain sääntöä josta minulla ei ole mitään tietoa. Sitten epäilen että kuvittelinko sittenkin koko jutun.

Luontaisesti tunnen yhteenkuuluvuutta enemmän opettajien kanssa kuin opiskelijoitten, syynä tähän on ikäni (olettaisin). Vaikka tulen juttuun itseäni paljon nuorempienkin kanssa enkä yleensä ole ikärasisti (ainakin toivon etten ole), osaan silti jutella helpommin ikääni lähempänä olevien kanssa. Varsinkin silloin kun keskustelun aiheena on minulle tärkeät jutut. Lisäksi olen huomannut, ettei minua enää kiinnosta ottaa osaa nuortenkulttuuriin, eli minulta jää monta mahdollisuutta keskustella (opiskelusta) väliin. Kai sitä täytyy jo myöntää lähestyvänsä keski-ikää ja että nykyajan nuorten jutut alkavat olla itselle jo niin vieraita ettei oikein tiedä miten niihin suhtautua. En olisi koskaan uskonut sukupolvien välisen kuilun alkavan vaikuttaa itseeni, mutta myönnettävä on, niin siinä on käynyt. Vaikka seuraan nettiä ja tekniikan kehitystä suvereenisti, olen välillä aivan ulkona kaikesta siitä mitä nuoret tekevät ja ajattelevat nykyään (tosin niin taisin olla aika lailla silloinkin kun itse olin nuori...).

Minua harmittaa se, että terveydentilani vuoksi olen joutunut jäämään pois monista tapahtumista joissa olisi ollut mahdollisuus epämuodolliseen, vapaaseen keskusteluun opettajienkin kanssa. Iltaiset kirjallisuustapahtumat, runoillat- ja viikonlopputapahtumat ovat menneet sivu suun kun olen joutunut istumaan asunnollani vatsakivun kourissa, tai vain liian väsyneenä lähtemään. Ja usein olisin todella halunnut mennä.

Aamuvarhain

2010-05-19T06:06:00.002+03:00

Kissa herätti minut 05:15. Hyrisi ja purisi korvan vieressä ja hyppeli yli ja päälle. Se on sen normaali aamuherätys ihmisille kun nälkä alkaa kurnia. Yleensä ei kyllä ihan noin aikaisin, vaan noin kuuden maissa. Silloin me normaalistikin heräämme. Mutta aamu oli niin kaunis, etten malttanut pysyä vuoteessa.

Siis nousin ja annoin kissoille niiden kaipaamat aamiaiset. Pistin teeveden tulemaan ja pukeuduin. Annoin miehen vielä nukkua. Aukaisin keittiön sälekaihtimet ja ihailin vihreää pihaa. Kohta saa taas suristella ruohonleikkurilla, mutta ei vielä. Ensin pitää antaa krookusten lehtien imeä vararavintoa sipuliin, jotta ne jaksaisivat kukkia taas ensi keväänä.

Kolme koiraa meni juuri äsken ulos. Neljäs jäi sisään odottamaan vuoroaan. Se saa mennä sitten velipuolensa kanssa, kun toiset tytöt ovat tulleet sisälle. Herätimme sen kanssa yhdessä mieheni juuri äsken. Koira nuoli hänen korvaansa kellottaen vuoteella ja päästellen omia hassuja urvahduksiaan.

Nyt omassakin mahassani on aamiaista, vihreää teetä ja pyöreitä luomuleipäsiä. Linnut jatkavat aamusirkutustaan, ja autot pörähtelevät talomme ohi läheistä maantietä pitkin. On tulossa taas yksi kuuma päivä.

Sappikivi-ultraanko

2010-05-18T17:52:00.005+03:00

Minulla on siis lähete sappikivi-ultraan. On ollut jo viikkoja. En ole tilannut aikaa, koska lähete on yksityiselle klinikalle. Klinikka on aivan eri puolella kaupunkia kuin YTHS:n rakennus. Niin eri puolella, että joutuisin lähtemään sinne erikseen ja kävelemään pari ylimääräistä kilometriä. Tai vähintään yhden.

Ennen ultraa pitää olla neljä tuntia syömättä, ja juodakin saa vain vettä, koska ultrassa kaikki mikä turvottaa vatsan seutua on häiriöksi. Ikävä kyllä minulla turpoaa vatsa joskus myös kun olen liian kauan syömättä. Lisäksi neljä tuntia syömättä aikaan saa melkein sataprosenttisen varmasti vaikeaa närästystä ja suoliston kouristelua. Puhumattakaan väsymyksestä, ärtymyksestä ja kykenemättömyydestä tekemään järkeviä päätöksiä.

En siis voi mennä ultraan yksin. Ensin ajan tilaaminen siis jäi siksi, koska mieheni oli sairaslomalla eikä olisi voinut lähteä kuskaamaan minua. Nyt se jää siksi, että hän on töissä ja ei siten pääse taaskaan kuskikseni.

Ymmärrän kyllä sen että kun menee ultraan ei kannata riskeerata tulosten saamista, jos kerran syöminen haittaa sitä. Mutta olisipa joku jossakin sen verran järkevä, että tajuaisi kuinka hankalaa kaikki tuo on henkilölle, jolla on alituiseen vatsavaivoja ja niiden vuoksi on pakko syödä säännöllisesti tai ne pahenevat.

Ajattelin tätä tänään, koska olin liian kauan syömättä. Odotin miestäni kotiin, ja minulle tuli nälkä, mutta en halunnut syödä koska sitten minulla ei olisi ollut nälkä kun hän tulee. Ja jos olisin valmistanut ruoan ennen kuin hän tulee, se olisi ollut kylmää ja olisi ollut lämmitettävä uudelleen hänelle. Eli koin taas sen, mitä minulle merkitsee olla syömättä liian kauan - vatsaani rupesi kouristelemaan. Ja en ollut syömättä kuin kolmisen tuntia. Edellinen ateriani tosin oli ollut pari voileipää, mutta jos syön kunnon lounaan kotona ollessani, olen niin täysi loppuillan etten halua enää syödä toista lämmintä ateriaa. Tämän todistin taasen eilen, kun innostuin ahmimaan kokonaisen lautasellisen lämmintä ruokaa lounaakseni. Loppupäivän olin niin turpea etten kyennyt ajattelemaankaan ruokaa.

Ainakin syömättömyydestäni oli se etu, että huomasin taas kuinka suurin osa turvotusta johtuu siitä että syön, eikä rasvan kerääntymisestä alavatsaan. Onhan siellä rasvaakin enemmän nyt kuin joitakin vuosia sitten, mutta ilmeisesti ei ihan niin paljon kuin olen luullut. Tänään vatsani tuntui jopa melkein litteältä.

Kolmaskin ajatus

2010-05-18T12:42:00.004+03:00

Tänään on omituisen ajattelevainen päivä.

Pohdiskelin tässä erään ystäväni sanoja ja kertomaa. Se johdatti minut ajattelemaan ongelmia. Jokaisen elämässä niitä varmaan on yllin kyllin. On niitä minullakin. Jotkin tiedostan, toisia taas en. Joidenkin syyt tiedän, toisten en. Joihinkin minulla on ratkaisu, hyvin suureen osaan ei.

Tulinkin siihen tulokseen, että luultavasti kukaan ei pysty ratkaisemaan elämänsä ongelmia elinaikanansa. Ja uusia tulee koko ajan. Ongelmien miettiminen ja ratkaisu-yritykset vyyhdittävät elämän takkuiseksi suoksi, jolla saa juosta niin paljon kuin haluaa. Mutta minäpä en halua. Minä mieluummin elän kuin ratkon ongelmia kaikki päiväni. Jos en rampaudu ongelmistani, en halua kantaa ajatusta niistä mukanani kaikkialle minne menen.

Vertauskuvallinen esimerkki:
Minun elämäni ei muutu paremmaksi siitä tiedänkö vaiko en syytä siihen, miksi näen joskus painajaisia. Tai tiedostanko sen, miksi näen juuri sellaisia painajaisia kuin näen. Minun on vain ymmärrettävä painajaiseni uniksi. Ne eivät ole todellisuutta, eikä niillä ole todellista vaikutusta elämääni, ellen itse tee niistä tärkeitä ja ala elää niiden mukaan. Joskus painajaisia on hauska ruotia ja jos niistä löytää yhtymäkohtia päiväelämään - sekin on mielenkiintoista. Mutta en halua enkä aio käyttää aikaani liian paljon niiden analysoimiseen.

Minulla kun on muitakin kohteita analysoitavana tätä nykyä. Kuten tällä hetkellä pari lastenkirjaa. Eli palailen siis fyysiseen tosielämääni, kirjoittamaan esseetä.

Kastemadot

2010-05-18T07:50:00.005+03:00

Tulikin heti mieleeni toinen asia.

Taannoin katsoin Yle Areenasta dokumentin Darwinin kokeista. Ohjelmassa tehtiin uusiksi Darwinin suorittamia luonnontieteellisiä testejä. Miehet etsivät metsästä kastemadon käytävän suuaukon, joka oli tukittu pienillä risuilla ja lehdillä. Kastemadot tekevät niin, ne sulkevat ovensa. Lisäksi maassa aukon ympärillä oli matojen ulostekasoja, kuin pieniä savinokareita.

Haravoin eilen etupihaa hieman (kunnes olkapääni alkoi taas kipuilla). Haravoidessani tulin aukaisseeksi monta kastemadon käytävän suuaukkoa, jotka oli tukittu koirankarvoilla ja muulla sekalaisella materiaalilla. Löysin jopa pari matoa läheltä maanpintaa.

Tänä aamuna kun katsoin ikkunasta ulos, haravoimani kohta oli täynnä pieniä savinokareita. Kastemadot olivat olleet ahkeria yön aikana.

Katastrofia

2010-05-18T07:42:00.002+03:00

Aamusta näin unta, että asuin talossa lähellä rantaa (merenkö vai järven, en tiedä). Aikaisemmin unessa tulin tietoiseksi jostakin suuresta katastrofista joka oli tapahtunut. Sitten veden pinta alkoi nousta. Se nousi niin paljon, että vesi tulvi sisälle taloon. Yritin löytää nopeasti kasseja joihin pakkaisin tärkeimmät asiat, mutta reppuni oli muualla. Heräsin.

Kun nousin, huomasin, että olimme nukkuneet pommiin. Toinen kissoista oli yrittänyt kyllä herättää meitä, kuten se joka aamu tekee, mutta muistan itsekin vain kääntäneeni kylkeä.

Mieli saisi kyllä hieman rentoutua ja ottaa tällaiset arkipäivän katastrofit hieman leppoisammin.

Hirviö minussa

2010-05-17T09:54:00.003+03:00

Minusta tuntuu kuin sisälläni asuisi hirviö, joka kieltää minua onnistumasta. Se ei enää väitä ettenkö osaa tai kykene. Nykyään se yrittää turruttaa mieleni, se saa minut tuntemaan itseni väsyneeksi ja haluttomaksi. Se yrittää kiinnittää huomioni muihin asioihin. Se ei välitä siitä, että nautin tärkeiden onnistumis-asioiden tekemisestä, sille on tärkeää vain se että se saa minut harhautettua. Se yrittää uskotella minulle, että nautin enemmän muusta kuin juuri tällä hetkellä minulle tärkeästä tehtävästä. Ja vaikka en usko sitä, se onnistuu luomaan mieleeni kuvia kaikesta muusta. Nämä kuvat ovat niin voimakkaita, että joudun käyttämään arvokasta energiaa niiden torjumiseen. Energiaa jonka käyttäisin paljon mieluummin siihen tärkeään tehtävääni.

Olisikohan aika ottaa Ritalin ja vaimentaa mokoma hirviö?

Nimitykset

2010-05-14T15:06:00.003+03:00

Kutsuin lapsena isääni isiksi. Hän itsekin allekirjoitti minulle kirjoittamansa (aika harvat) kirjeet "Isi". Nyt aikuisena en osaa kutsua isääni enää isiksi. Yritän sanoa isä, mutta se tuntuu väärältä. Liian viralliselta kenties, mutta syy lienee myös siinä, että kaikenlaiset nimitykset (ja kielioppisäännöt sun muut) mitkä olen lapsena oppinut ja sisäistänyt jäävät roikkumaan päähäni todella tiukasti. Äiti on aina ollut äiti, joten siinä ei tule vaikeuksia.

Muistan kun tulin murrosikään ja myöhemminkin, että toivoin joskus että olisin oppinut kutsumaan vanhempiani etunimillä. Silloin en oikeastaan tiennyt miksi se olisi tuntunut mukavalta. Nyt miettiessäni asiaa tiedostan, että haluaisin päästää irti käsitteistä "äiti" ja "isä", haluaisin kyetä näkemään vanhempani ihmisinä, en vain äitinäni ja isänäni. Mutta se on vaikeaa. Mahtaako kukaan koskaan oikeasti onnistua siinä?

Olisiko asia eri, jos olisin oppinut kutsumaan vanhempiani heidän etunimillään? Nimillä on merkitystä. Käsitteisiin äiti ja isä liittyy niin paljon mielikuvia, tunteita ja odotuksia, että niiden sisälle on melkein mahdoton päästä. Joskus välähdyksenomaisesti näen sen ihmisen käsitteiden takana, useammin isäni kohdalla tosin kuin äitini kohdalla.

Lapsena sana isi oli minulle tarkoitukseltaan melkein sama kuin etunimi. En muista enää, luulinko sitä isäni etunimeksi joskus. Kuitenkin muistan sen että minun oli vaikea sisäistää tietoa siitä, että isälläni on oikeakin etunimi. Tai että äidilläni on sellainen myös. Joskus hämäännyin täysin kun joku aikuinen käytti vanhemmistani heidän etunimiään. Tiesin ne kyllä, mutta koska he olivat minulle niin vahvasti isi ja äiti, meni hetki, ennen kuin ymmärsin keistä oli kyse. Kumma kyllä sana äiti ei ollut minulle edes lapsena samankaltainen nimitys kuin etunimi on. Käsitteen äiti merkityksen ymmärsin hyvin varhain, ja en koskaan mieltänyt sitä millään tavalla äitini etunimeksi, vaikka kuten edellä kirjoitin, en aina heti tajunnutkaan kenestä on kyse kuullessani hänen etunimeään käytettävän.

Etunimi liittyy ja kuuluu ihmiseen tiukasti. Ulkonäön lisäksi se on yksi niistä tekijöistä joiden perusteella henkilöstä muodostuu käsitys toisten mielissä. Kun kirjoitan fiktiota ja luon henkilöitä tiedostan tämän hyvin voimakkaasti. Ja se mainittiin meille myös kirjoittajakoulutuksessa, eli en ole ainoa joka näin ajattelee. Kun opin tuntemaan kaksi ihmistä aivan toisin kuin kukaan muu on heidät oppinut tuntemaan, eli vain käsitenimitysten kautta, miten pystyisin koskaan tutustumaan heihin oikeasti?

Voivatko äiti ja isä koskaan olla lapselleen oikeita ihmisiä, jos heitä ei koskaan ryhdy kutsumaan ja ajattelemaan heidän etunimillään? Ja haluavatko he edes sitä olla lapsilleen, edes näiden aikuistuttua?

Levottomuus ja kevät

2010-05-14T08:27:00.003+03:00

Liekö keväinen sää syynä siihen, että sisäinen levottomuuteni on huipussaan. Tekisi mieli tehdä kaikkea mutta samalla ei mitään. Uni on maistunut hyvältä, mutta on tylsää nukkua. Vielä olisi muutama essee kirjoitettavana, mielenkiintoisita aiheista. Ja olen löytänyt todella mielenkiintoisia (teoria)kirjoja sekä kirjastoista että alennusmyynnistä. Haluaisin lukea niitä, haluaisin kirjoittaa esseet ja myös yhtä omaa tarinaa, haluaisin lähteä jonnekin, haluaisin jopa siivota. Ja silti tuntuu, että pienet nokoset olisivat juuri nyt paikallaan. Pääni on liian täynnä, ei niin että näkisin selkeästi sen, mitä siellä on vaan niin, että tunnen hermojeni kiristyvän, päänahkaa kutittaa, ajatukset poukkoilevat ja eivät muotoudu tarkasti. Haluaisin vain uida keväässä, kellua auringon ja tuulen mukana. En halua keskittyä mihinkään juuri nyt. Olen kyllä ottanut Ceen tänäänkin. Se vain ei onnistu pitämään kevättä loitolla.

Kävimme eilen kesän ensimmäisellä melontaretkellä. Ei kovin pitkällä, kunhan laskimme kanootin vesille ja teimme pienen pyörähdyksen järvellä. Otin kameran mukaan ja sainkin joitakin kuvia, vaikka aallokko oli sen verran kova, että kamera hyppi ylös alas kun tähtäsin. Näimme silkkiuikkupariskunnan pesällä! Ja paljon lokkeja ja tiiroja.

Sisäinen levottomuus tekee vuoteesta hyvin houkuttelevan vaihtoehdon nyt, vaikka ulkona paistaakin aurinko. Uni on ainoa keino turruttaa hätäinen olo. Tai se, että päätän kivikovasti tekeväni jotakin fyysistä. Kuten siivoaminen. Ikävä kyllä en voi mennä pihaa ruopsuttamaan, vasen olkapääni on ollut kipeä nyt pari viikkoa. Rasitus tuntuu pahentavan särkyä, joten en ole haravoinut. Myös imurointi pahensi sitä, eli jos siivoan, en sitten imuroi. Hoidan olkapäätäni särkyvoiteella, ja toivon ettei minun tarvitse mennä lääkäriin. Kortisonipiikkiä en ainakaan halua siihen.

Stressiä päivien muistamisesta

2010-05-11T19:44:00.003+03:00

Ihan kuin se ei riittäisi, että äitienpäivä oli sunnuntaina. Isälläni on kohta syntymäpäivä, ja hänelle on tärkeää se, että häntä muistetaan. Eikä ainoastaan siksi, että hän tykkäisi ja haluaisi erityisesti ihmisten muistavan häntä (vaikka varmaan siksikin), vaan koska hänelle on tärkeää se, että tällaiset asiat tehdään oikein. Eli syntymäpäivinä, isäinpäivänä ym. päivänä pitää saada kortteja ja muistamisia. Ja jos syntymäpäivä on jokin virallinen merkkipylväs, se on vielä tärkeämpää kuin muulloin. Aivan samoin kuten nurmikon leikkaaminen, etteivät naapurit vain pääse huomauttamaan liian pitkästä nurmikosta, tai se, että nurmikko kasvaa sammalta - sehän on kauheaa, koska silloin se ei ole nurmikko ja eihän kenelläkään muullakaan ole sammal-nurmea (muuta kuin hänen homssantuu-tyttärellään - ja nimitys on omani, isälläni ei ole koskaan ollut minulle lempinimiä).

Koska olen nyt muutenkin stressaantunut ja kiireinen (muutama essee vielä kirjoitettavana ja eilen tuli pari vuotta sitten pois antamamme koira takaisin - ehkä selitän joskus syyt molempiin, pois antamiseen ja takaisin tuloon - kuitenkin, nyt joudumme olemaan valppaina ettei tule tappeluita ja etteivät väärät koirat pääse keskenään samaan huoneeseen), niin en tahdo jaksaa tehdä kaikkea mitä minun pitäisi. Pitäisi siksi, että olisin kunnollinen tytär ja ihminen. Etten tuottaisi pahaa mieltä ja suuttumusta.

Huomenna menen yliopistolle, kevään viimeinen luento. Lähden aikaisin aamulla bussilla ja tulen illalla, taas bussilla. Postitoimistojen aukioloajan (ja sen ajan kun posti lähtee minnekään) olen muualla kuin kotipaikkakunnalla. Lisäksi aikatauluni on tiukka, pitäähän minun olla ja elää bussien kulun ja luennolla läsnäolon mukaan. Ylimääräisen, väliin jäävän ajan olen varannut ruokailuun. Ja tietenkin äitini soitti nyt, kellon ollessa jo kohta kahdeksan illalla, että muistanko isäni syntymäpäivän. Torstaihan sattuu olemaan pyhä.

Minulle, jolle on elintärkeää saada tietää kaikki vähintään viikkoa ennen, mieluummin aikaisemminkin, tällainen kiire ja hätäily on ahdistavaa. Nyt minun pitää suunnitella huomisen päivän lisäksi ja päälle vielä kortin hommaaminen ja postitus. Toki olisin kortin hankkinut ja postittanutkin jo, jos olisin muistanut asian, mutta kun perheessämme ei yleensä ole ollut tapana muistaa syntymäpäiviä (äiti kyllä muistaa omani, mutta isä ei juurikaan). Joten vanhempieni syntymäpäivien muistaminen ei ole minulle itsestäänselvyys. Minulla oli syntymäpäiväkalenteri, johon olin merkinnyt kaikkien läheisimpien ihmisteni merkkipäivät, mutta se katosi jonnekin parisen vuotta sitten.

Tietenkin tätä voi pitää omana syynäni. Minun pitäisi olla huolellisempi ja minun pitäisi välittää vanhemmistani enemmän. Minun pitäisi muistaa merkkipäivät (unohdin äitienpäivänkin, enkä lähettänyt korttia - soitin kyllä neljä kertaa, siis yritin, mutta kukaan ei vastannut. Vasta eilen onnistuin saamaan äitini puhelimeen - hän kun ei koskaan kanna kännykkää mukanaan ja minä taas en soita kännykällä lankapuhelimeen - ja äitini tietää sen kyllä).

Joskus minusta on ihan mukavaa olla yhteydessä vanhempiini. Minulle tulee jopa mieleen soittaa äidille ja kysellä kuulumisia. Mutta ei joka viikko. Viikot kiitävät niin nopeasti ohi, etten edes huomaa milloin edellisestä yhteydenotostani on kulunut kuukausi. Vanhemmillani on tietenkin toisin. He ovat eläkkeellä ja heillä ei ole juurikaan tekemistä. He istuvat kotona television ääressä ja näykkivät toisiaan (kuvaannollisesti siis). Aivan, nyt poikkesin hieman siitä, etten yleensä kirjoita läheisistä ihmisistäni, mutta tällaisen tekstin yhteydessä olisi vaikeaa olla kirjoittamatta.

Tällaisia pakollisia yhteydenottoja inhoan. Ne muuttuvat velvollisuuksiksi, tavan vuoksi tehdyiksi asioiksi. Ne eivät ole oikeaa välittämistä, eivät minun ajatusmaailmassani ainakaan. Syntymäpäivät vielä menettelevät, mutta oikeastaan tämä kirjoitus onkin suunnattu äitienpäivää ja isäinpäivää sun muita muistamishömpötyksiä vastaan. Jotenkin minä vain haluaisin muistaa läheisiäni omasta vapaasta halustani, silloin kun se minusta tuntuu oikealta ja hyvältä. Silloin kun se tuntuu siltä, että oikeasti välitän. Kun yhteydenpito latistetaan velvollisuudeksi, siitä tulee negatiivinen asia. Pakko. Ja en voi olla ajattelematta että se negatiivisuus välittyy muistamisen mukana vastaanottajaan.

Parisuhde on jargonia

2010-05-06T15:18:00.006+03:00

Eli sanana. Inhoan sanaa parisuhde todella paljon. Siis todella inhoan. Kuka ikinä moisen hirvityksen keksikään sietäisi tulla kylvetetyksi jargonissa, niin syvällä ettei koskaan pääsisi sieltä pois. Tosin kyseinen henkilö varmaan jo osaa uida sujuvasti jargon-meressä, eli ei taitaisi hyödyttää.

Ajatelkaa nyt. Kuvaako parisuhde sanana sitä jota ihmisellä on jonkun toisen ihmisen kanssa? Kuvaako se sitä millään tavalla?

Minusta parisuhde-sana latistaa yhdessä elämisen ja olemisen. Se latistaa sen virastokieleksi, virasto-olemiseksi. Kun elän parisuhteessa, elän virastossa harmaapukuisten, harmaakasvoisten, harmaahiuksisten ihmisten jatkuvassa virrassa. Tervetuloa oi te harmaat herrat Momosta.

Minä elän mieluummin ystävyyssuhteessa. Läheissuhdekin on parempi sana vaikkakaan ei täydellinen (siitä tulee liikaa assosiaatioita läheisriippuvuuteen). Mieluummin jaan elämäni toisen ihmisen kanssa kuin olen parisuhteessa.

Miksei suomenkielessä ole sopivampaa sanaa yhdessä elämisen käsitteelle? Englannin relationship on niin paljon parempi. Siinä ei ainakaan pariteta ketään kenellekään (tosin minulla ei ole syvempää tietoa englannin etymologiasta sun muusta, mutta sanana relationship viehättää minua paljon enemmän). Jopa netin sanakirjassa oleva intimate relationship on parempi. Ainakin siinä viitataan jollakin tavalla tunteeseen joka on läheinen ja intiimi.

Haa, nyt löysin syyllisen. Ruotsi tietenkin. Parförhållande on melkein pahempi kuin parisuhde. (Kannattaa penkoa sanakirjaa!) Ruotsalaiset sentään joutuvat jakamaan rakkautta ja yhdessäoloa kuvaavaan sanahirvityskauhistuksen kanssamme. Norjalaisilla ei näköjään edes ole olemassa tällaista yhdyssanahirviötä, he ovat vain suhteessa: forhold, relasjon. Tanskalaisetkin ovat suhteessa, ifolge - oon päälle kuuluisi vinoviiva, jota en nyt löydä näppiksestä). Islantia ei käyttämässäni nettisanakirjassa näköjään olekaan.

Kun minulle sanotaan että sinähän olet parisuhteessa, nousevat niskakarvani pystyyn. Älä sinä vähättele läheisintä ihmistäni ja minua tuolla tavalla! tekisi mieleni huutaa. Jotenkin en osaa suhtautua ollenkaan tuohon sanahirviöön. Aina kun kuulen sen, jämähdän paikoilleni (henkisesti) ihmettelemään. Parisuhdeongelmat, parisuhdeterapeutti, parisuhdelähtökohtainen - ei, se ei vain sovi minun ajatusmaailmaani. Ongelmia parisuhteessa? Ei, minulla ei tosiaankaan ole ongelmia jossakin tilastojavirastoja varten luodussa sanassa.

Nyt kaikki kipin kapin keksimään uutta sanaa parisuhteen tilalle. Sellaista joka kattaisi kaikenlaiset yhdessäelämisen muodot, ei vain naimisissa olemista (ja tykkään muuten sanasta naimisissakin enemmän kuin sanasta avioliitto - kenties siksi, koska naimisissa tuntuu pohjimmiltaan enemmän suomalaiselta, siltä aidolta alkuperäiseltä kieleltä, eikä kirjoitettavaa asua varten keksityltä sanojen irti poikki ja pinoon laittamiselta - mitä muuten on alunperin tarkoittanut avio?).

ps. Miksi ihmiset vain eivät voi olla yhdessä?

Käytöskukkia

2010-05-05T07:40:00.003+03:00

Muistatteko tämän? Näin Suomen lapsille opetettiin vaatimattomuutta ja näkymättömyyttä (eli käytöstapoja). Minä muistelen pelänneeni Suursyömäriä ja myös Hinkua ja Vinkua. Ehkä aikuiset näkivät sarjassa jotain humoristista, mutta lapsena minä en sitä nähnyt.

Nyt kun itse olen aikuinen, minusta tuntuu oudolta että moisen sarjan avulla on yritetty opettaa lapsille miten tulee käyttäytyä. En ole katsonut kaikkia sarjan osia uudestaan (vielä), mutta muistikuvieni mukaan ne olivat aika rankkaa katseltavaa aivan pienelle lapselle. Lasta peloteltiin käyttäytymään kunnolla, tai muuten tulee Suursyömäri kiusaamaan. Eli käy huonosti. Ja mitä se hyvä käyttäytyminen sitten oli?

Ainakin tuon ensimmäisen jakson mukaan ei saa olla ylpeä itsestään. Ei kannata pöyhkeillä ulkonäöstään. Laajennan tämän koskemaan myös mitä tahansa ominaisuutta jossa on hyvä. Eli kätke kykysi ja ole vaatimaton, niin menestyt. Näin opetettiin lapsille vielä 1970-luvulla.

Tämä tuli mieleeni, kun ajattelin joitakin elämäni aikana tuntemia ja tapaamia ihmisiä. Ihmisiä, joilla tuntuu olevan tapana toimia käytöskukkina toisille ihmisille. Jos joku (kuten minä) rikkoo joitakin kirjoittamattomia sääntöjä, he tuntevat tarvetta opastaa näitä rikkureita ruotuun. Eivät pahansuovasti vaan silkkaa ystävällisyyttään. Kai heille sääntöjä rikkova ihminen on jotenkin poloinen, joku joka ei vielä osaa eikä ymmärrä miten tulee olla ja elää.

Joskus tämä ruotuun opastaminen tehdään hienovaraisesti, vain oman käytöksen avulla. Silloin sen kohde (kuten minä) jää ihmettelemään pitkäksi aikaa että mistäs tässä nyt on kyse? Joskus se tehdään sanoilla, kertomalla suoraan mitä toinen on tehnyt väärin. Joskus se tehdään huutamalla suoraa aggressiivista huutoa (kuten eräskin mies kun satuin oikaisemaan väärästä paikasta).

Mietin että onko kyseessä se, että käytöskukka-opettaja yrittää opastaa omasta mielestään sitä reppanaa, joka ei itse ymmärrä toimia oikein? Vai haluaako hän vain loistaa omilla kyvyillään sosiaalisissa taidoissa, saa niiden esille tuomisesta hyvän olon? Vaiko purkaa vain omaa pahaa oloaan (kuten viimeksi mainitussa tapauksessa oleva herrahenkilö)?

Olivatpa syyt mitkä hyvänsä, kaltaiseni ei aina niin korrektisti toimiva henkilö saa tätä osakseen aika lailla. Yleensä tuota hienovaraisempaa käytöksen korjailua, harvemmin suoraa toimintaa. Samaa olen ollut ymmärtävinäni lukiessani muiden addien kirjoituksia netistä. Meitä aika usein ojennetaan vääränlaisen käytöksemme vuoksi. Olemme liian avoimia, liian osallistuvia, liian suorasanaisia. Liian räväköitä suomalaiseen hillittyyn kulttuuriin (näkeehän sen jo Käytöskukastakin).

Hyvin suuren osan elämääni elin yrittäen olla käytöskukan arvoinen. Jopa luulin olevani sellainen. Kuvittelin itseni tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi hipihiljaiseksi kiltiksi tytöksi, joka ei osaa eikä uskalla sanoa yhtään mitään yhtään missään. Halusin luoda itsestäni tällaisen mielikuvan. Osaksi koska se tuntui olevan sitä mitä äitini halusi, osaksi koska sitä myös vaadittiin kaikkialla. Tyttöjen kuului vielä lapsuudessani olla kilttejä, ystävällisiä, hiljaisia ja syrjään vetäytyviä. Lisäksi tyttöjen tuli osata sosiaalisen pelin säännöt ja olla mieliksi aikuisille.

No, olenpahan tajunnut nyttemmin, etten tosiaankaan ole sisäisesti kiltti tyttö. Ikävä kyllä tämä aikani kirjoittaa alkaa loppua tältä aamulta, muuten voisin jatkaakin. Ehkä joskus lisää.

Pohdiskelua opiskelutavoista

2010-05-04T13:55:00.003+03:00

Huomasin juuri, että minulla on päähänpinttymiä opiskelusta. Esimerkiksi siitä miten tulee opiskella.

Itse opiskelen parhaiten kun ympärilläni on muitakin ärsykkeitä. Kirjoitan yleensä kaikki esseeni musiikin soidessa taustalla. Parhaat ideat saan istuessani yliopiston kirjastossa, yleensä sen kahvilassa. Tai sitten saan ideoita luennoilla tai muissa vastaavissa tilanteissa. Työskentelen parhaiten kun minun ei tarvitse keskittyä vain opiskeluun. Saatan kirjoittaa jotakin tai hakea tietoa puolisen tuntia, sitten menen vessaan, surffaan netissä jonkin aikaa jotain ihan turhaa tai keitän teevettä. Saatan jopa pelata jotain peliä jonkin aikaa. Sitten ryhdyn taas työskentelemään. Jos yritän keskittyä ainoastaan kulloinkin käsillä olevaan tehtävään siitä ei tule mitään. Pitkästyn, kyllästyn, hermostun ja väsyn tolkuttomasti.

Vaikka tiedän nämä tapani ja sen, että ne ovat minulle parhaita tapoja työskennellä, tunnen silti syyllisyyttä. Jo ala-asteelta alkaen minuun on iskostunut käsitys että opiskellessa täytyy keskittyä vain ja ainoastaan opiskeluun. Läksyt pitää lukea hiljaisuudessa, kokeet tehdä hiljaisuudessa. Mitään ääniä ja ärsykkeitä ei saa olla läsnä. Opiskelutilannetta ei saa häiritä, ei edes omaansa.

Kyllä minullekin jotkin ärsykkeet ovat liikaa ja häiritseviä. Esimerkiksi jos mieheni on kotona, en millään kykene keskittymään opiskeluun. Myös koirat ja kissat haittavat joskus, varsinkin kun ne ovat levottomalla päällä. Tai sotku (koska minulla on koko ajan tunne siitä, että se pitäisi siivota).

Mutta nyt kun minulla on ollut asunto ihan vain itseäni varten koko talven, olen tajunnut kuinka paljon kuitenkin tarvitsen ärsykkeitä kyetäkseni keskittymään. Kun istun yksin huoneessani ja ryhdyn hommiin, laitan yleensä musiikin päälle. Tai saatan jopa samalla keskustella Skypessä jonkun kanssa (yleensä mieheni, hän kun ei lörpöttele jatkuvasti). Kummallisesti mieheni läsnäolo Skypessä auttaa minua keskittymään, kun taas fyysinen läsnäolo kotona häiritsee (ja ei, ei sellainen fyysinen läsnäolo :P).

On niin paljon mielikuvia ja käsityksiä, joista täytyy päästä eroon ennen kuin voi elää elämäänsä omana itsenään, tehdä asioita siten että ne ovat parhaita tapoja tehdä itselle.

Kenelle kirjoitan?

2010-05-03T14:18:00.003+03:00

Erään luennon (tai kenties useampienkin) seurauksena ryhdyin miettimään, kenelle tätä blogia oikeastaan kirjoitan. Ja miksi.

En osaa sanoa mitkä motiivini olivat silloin kun aloitin. Tai jotakin pystyn mainitsemaan; nimittäin blogin kirjoittaminen oli ja on minulle samaa kuin moni muukin asia: aivojeni aktivointia. Luultavasti ryhdyin kirjoittamaan blogia siksi, että se oli uutta ja hauskaa ja mielenkiintoista. Jotakin joka sai aivoni kutiamaan sisältä ja piti minut virkeänä. Siis samaa kuin jos olisi yhtäkkiä alkanut harrastaa laskuvarjohyppäämistä, näin kärjistetysti ilmaistuna.

En ole koskaan ollut hyvä pitämään päiväkirjaa. Välillä olen aloittanut, mutta se on aina jäänyt yritykseksi. Joskus olen onnistunut kirjaamaan ajatuksiani ylös hieman pitemmän aikaa, mutta en koskaan säännöllisesti. Koskaan en ole mieltänyt päiväkirjaa ystävän korvikkeeksi tai uskotuksi kuuntelijaksi. Lapsena kai aloitin moista siksi, että kaikki sankarittaret kirjoissa ja televisiossa aina kirjoittivat päiväkirjaa. Muistan käyttäneeni niistä lainattuja fraaseja kuten "rakas päiväkirja". En siksi että päiväkirja olisi ollut minulle erityisen tärkeä ja rakas vaan siksi, että oletin kai niin tehtävän.

Kyllä minulla varmaan oli jo bloggausta aloittaessani (ei tänne vaan muualle netissä) mielessäni se, että ehkä joku joskus lukisi ajatuksiani. Kenties pitäisikin niistä ja (voi hurjaa) olisi samaa mieltä. Mutta silti minusta tuntuu että aloittaessani kuitenkin kirjoitin enemmän itselleni, itseäni varten. Selkiytyn ajatuksiani, kirjoitin itselleni muistiin asioita. Ja nyt kun olen blogannut kauemmin ja minulla on lukijoita (hurjin haaveeni siis toteutui) kirjoitan enemmänkin lukijoilleni kuin itselleni. Vaikka on tämä edelleen myös ajatusteni selkiinnyttämistä. Kun kirjoitan ajatuksiani tänne ja saan ne kirjaimiksi, sanoiksi ja lauseiksi, ne ikään kuin muuttuvat todellisemmiksi. Ne jäävät tänne, ellen poista niitä tai ellei netti kaadu tai muutu aivan toisenlaiseksi.

Olen miettinyt myös anonyymiuttani. En kirjoita tänne omalla nimelläni vaan nimimerkillä. Silti olen antanut blogini osoitteen muutamille ystävilleni ja myös elämänkumppanilleni. Olen myös jakanut identiteettini joidenkin lukijoitteni kanssa. Olen ilmaissut kirjoittavani tätä blogia myös muutamalle muulle henkilölle. En siis kirjoita tätä täysin anonyymisti. Milloin tahansa joku näistä ihmisistä voisi ilmaista henkilöllisyyteni ns. ulkopuolisille. Jotakin kautta asia voisi tulla ilmi. Tai joku innokas tietojen etsijä/hakkeri saisi aivan varmasti helpostikin henkilöllisyyteni selville.

En vain osaa huolestua siitä, että joku, jonka ei pitäisi tietää, saisi selville minun kirjoittavan tätä blogia. Vaikka olen kirjoittanut ajatuksistani ja tunnoistani melko avoimesti se ei huoleta minua kovinkaan paljon. Vaikka taustani on koulukiusattu (jolloin minusta ja perheestäni mm. levitettiin perättömiä huhuja) en siltikään koe tätä blogia uhaksi. Tai ehkä juuri tuon koulukiusaamisen ansiosta. Koska minua on jo mollattu enemmän kuin ihmisen pitäisi kestää, koska minut on jo tallattu maahan ja ryvetetty loassa, koska minut on jo suljettu yhteisön ulkopuolelle ollessani lapsi ja nuori, ajatus tämän blogin sisällön vuotamisesta ei enää ole niin vaikea asia. Loppujen lopuksi kaikki tänne kirjoittamanihan on aitoa, minusta lähtöisin olevaa. Vaikka se vääristeltäisiin, minä tietäisin että se olisi vääristeltyä. Ja koska tämä blogi on täällä, voisin ohjata kenet tahansa tarkistamaan tietonsa lukemalla sitä.

Silti en kirjoita kaikkea tähän blogiin. En esimerkiksi juurikaan kirjoita perheestäni, ystävistäni enkä muista läheisistä. En kirjoita heistä, koska mielestäni ei ole minun asiani paljastaa heidän ajatuksiaan ja tuntojaan. Jos he haluavat, he saavat tehdä sen ihan itse. En myöskään kirjoita aivan yksityisasioita, sellaisia jotka koskettavat myös läheisimpiäni. En vaikka muuten kyseessä olisi minullekin tapahtuvat asiat. Ja joitakin asioita en vain kirjoita koska minusta ne eivät ole kirjoittamisen arvoisia.

Itseäni en siis pelkää paljastaa, mutta läheiseni ovat eri asia. Samoin asiat, joista muuten haluaisin kirjoittaa mutta jotka jollakin tapaa joko koskettavat minulle läheisiä ihmisiä tai jotka ovat mielipiteitä, jotka ovat todella paljon ristiriidassa yleisen näkemyksen kanssa (ainakin minun mielestäni), jätän kirjoittamatta niistä.

Yksi asia, joka rajoittaa kirjoittamistani on se, että en halua vihapostauksia vastineiksi kirjoittamalleni. Jostakin syystä vihamieliset vastaukset netissä imevät kaiken energiani, luenpa ne sitten foorumeilta tai muualta (tai on ne sitten suunnattu minulle tai muille). En vain osaa suhtautua niihin. Tiedän voivani poistaa ne ja tiedän, että voin estää sellaisten viestien lähettäjän (mikä ei tietenkään estäisi häntä luomasta uutta tiliä), mutta en vain halua lukea vihamielisiä ajatuksia. Ja se mitä tulkitsen vihamieliseksi vaihtelee todella paljon. Joskus se voi olla hyvin pientä, joskus taas selkeäkin aggressio valuu minusta kuin rasvatusta hanhesta. Mutta yleisesti ottaen en pidä vihasta enkä vihamielisyydestä. En oikeassa elämässä enkä netissä. Se pelottaa minua.

Tiedän, että jos kirjoittaisin tänne joitakin minulle viime vuosina tapahtuneita asioita, saisin luultavasti lisää lukijoita. Ihmisethän rakastavat sensaatioita. Pieniäkin sellaisia. Mutta en tunne tarvetta saada lukijoita kirjoittamalla tänne sensaationhakuisesti. Ja ei, en nyt tarkoita, että muut bloggaajat tekisivät sitä juuri tämän takia. Ainakaan kaikki muut bloggaajat. Jotkut vain ovat avoimempia paljastamaan tietynlaisia asioita itsestään, ja luottavat enemmän joko siihen etteivät paljasta todellista henkilöllisyyttään, tai siihen, että kestävät kaikenlaisen suhtautumisen vaikka niskaan sataisi tulikiveä.

Ja nyt joku varmaan miettii kuumeisesti, että mikä ihmeen sensaatio, mitä sille nyt oikein on tapahtunut. Voinen paljastaa sen verran, että kyllä, siitä saisi melkein tarinan. Ainakin käännekohdan draamaan, jos ei kokonaista romaania. Mutta sillä on kaikkein eniten henkilökohtaista merkitystä minulle, minun elämääni. Ei siis mitään sellaista, joka vavahduttaisi koko maailmaa. Oikeastaan voisin kertoa sen melkein kenelle tahansa, mutta nimenomaan kertoa, henkilökohtaisesti, vastatusten. En voi kirjoittaa siitä. En ainakaan vielä.

Vielä yksi syy, miksi en kirjoita joistakin asioista tänne. Jotkin asiat vain ovat liian kipeitä kirjoitettaviksi, eikä sillä ole merkitystä kirjoittaako julkisesti vaiko vain itselleen.

Vaginaalista asiaa

2010-04-11T11:10:00.003+03:00

http://myvag.net/about/

Katsoin mielenkiintoisen dokumentin Yle Areenalta (jonne eksyin alunperin ystävän antaman linkin kautta). Dokumentista bongasin kyseisen nettisivuston, joka vaikutti sekin mielenkiintoiselta. Ja halusin sitten jakaa sen blogini lukijoitten kanssa. Eli asiallista asiaa naiseudesta ja naisen siitä ruumiinosasta, josta Ei Saa Puhua.

Aivokemiat ja niiden epävakaisuus

2010-04-08T09:11:00.003+03:00

Joskus mietin, miten ihmeessä mikään aivojen kemioihin puuttuva lääkitys voi koskaan mennä kohdalleen. Nimittäin minun välittäjäaineeni eivät ainakaan suostu pysymään joka päivä samassa tasossa. Ne ovat kurittomia, tekevät mitä sattuu, milloin sattuu. Eivät mokomat ota minua huomioon ollenkaan.

Tänään tuntuu olevan juuri sellainen päivä, että välittäjäaineet heittävät häränpyllyä ja hihkuvat sitä tehdessään. Kun heräsin, olo oli todella tahkea ja käynnistys hidasta. Päätä jopa särki hieman ja lisäksi koko vartalo tuntui turvonneelta, kasvoja myöten. (Välihuomautus: pystynköhän enää koskaan kirjoittamaan edes tänne ajattelematta pilkkusääntöjä sun muita nyt, kun kandityö on vihdoin tehty ja kävin sen kanssa kielenhuollossa...). Sitten kun olin ottanut C:n ja Zetan (Zolt) ja syönyt sämpylän ja juonut mukillisen vihreää teetä, alkoi tuntua paremmalta. C alkoi vaikuttaa, ja verensokerikin nousi. Ajatukset lähtivät vihdoinkin liikkeelle ja olo tuntui virkeältä. Innostuin selaamaan ensi vuoden opintoja netissä. Mutta hups, puolen tunnin kuluttua tuntui siltä, että nyt C vaikuttaa jo hieman liikaakin. Dopamiini kihahti hiusrajaan ja ajatukset alkoivat poukkoilla, katseen kohdistaminen näyttöön oli vaikeaa ja keskittyminen tuleviin opintoihin olematonta. En ole koskaan saanut ilokaasua, mutta kuvittelisin, että se tuntuu ehkä hieman tältä, tosin ilman sitä iloista olotilaa aiheuttavaa vaikutusta. On sellainen tunne kuin tukka seisoisi päässä pystyssä, ihoa kihelmöi, käsiä ja jalkoja pitää heilutella koko ajan, vaatteet eivät ole mitenkään hyvin päällä ja niitä pitää kohennella ja tämänkin kirjoittaminen katkeaa vähän väliä em. seikkojen vuoksi. Lisäksi tuntuu kuin niskassa ja päänahassa kiristäisi koko ajan jokin, aivan kuin nahkaa venytettäisiin eri suuntiin.

Jo eilen minulla oli kumma olo, olin turvoksissa ja päätä särki taustalla, ei kunnolla mutta jossakin piilossa takaraivon takana. Oli vaikea nukahtaa, ja ajatukset poukkoilivat sinne tänne. Tämä siis C:n vaikutuksen jo loputtua. Jostakin syystä siis aivojeni kemiat ovat olleet sekaisin eilen ja tänään. En tiedä, onko dopamiinia nyt sitten siellä liikaa vai liian vähän, koska mitään mittareita sen mittaamiseen ei ole. Tällaista on tapahtunut ennenkin C:n käytön aloittamisen jälkeen. Välillä tuntuu, että aivoissa on dopamiinia ja noradrenaliinia aivan riittävästi ilman sitäkin, ja silloin C:n ottaminen saa aikaan oudon olon, silloin jopa 18 mg:n annos on liikaa. Niinä päivinä pitäisi tyytyä olemaan luomuna tai ottaa Ritalinia puolikas pilleri kerrallaan. Mutta mistä senkin tietää aamulla herätessään? Toisina päivinä taas em. välittäjäaineita on aivoissa ilmiselvästi liian vähän, ja silloin 18 mg Ceetä ei riitä mihinkään. Niinä päivinä pitää ottaa Ritskua avuksi, tai sitten heittää toinen C naamaan kun tajuaa tilanteen, ja toivoa että se auttaa.

On tämän kanssa tekeminen. Yleensä C auttaa oloa ihan normaalisti, onneksi. Mutta tällaisina päivinä, kun aivokemiat tekevät mitä sattuu, alkaa pikkuhiljaa toivoa että ne vain toimisivat ihan normaalisti. No itse asiassa, en oikeastaan toivo sitä. Nimittäin minulle on tullut sellainen olo, että jos olisin aivokemioiltani aivan normaali, saattaisin olla hemmetin tylsä tyyppi. ;)

Milloin muutuin

2010-03-27T08:39:00.003+02:00

Pitää heti kirjoittaa toinen teksti tähän perään, koska olen miettinyt yhtä asiaa jonkin aikaa. Eli milloin minusta tuli aamuihmisen sijasta iltaihminen? Olen nimittäin ollut nyt pikkuhiljaa muuttumassa takaisin aamuihmiseksi, ja iltaisin haluan vain nukkumaan, en kukkua enää puoleen yöhön tai pitemmällekään.

Lapsena, ennen kouluikää, olin aamuihminen. Varsinkin kesäisin, heräsin yhtä aikaa auringon kanssa. Äitini taas halusi nukkua pitkään aamulla, joten hän kai oli osaltaan syyllinen, koska houkutteli minut takaisin nukkumaan herättyäni. Mutta varsinainen syyllinen oli koulun alkaminen.

Minä en voi täysin rehellisesti sanoa olleeni niin iloinen ja onnellinen lapsi ennen kouluikääkään, kuin mitä äitini minut kuvaa (sitäpaitsi, sainhan raivokohtauksia "tyhjästä", joiden takia minut vietiin jopa lastenpsykiatrille joskus 3-4-vuotiaana), mutta en muista (sen verran kuin muistan) koskaan olleeni väsynyt aamuisin. Kouluaikana minä taas olin. Koko aamu oli yhtä usvaa, sängystä ylöspääseminen oli vaikeaa, muistoissanikin kouluaamut ovat jotenkin hämäriä, tuhruisia ja sameita, aivan kuin olisin katsellut niitä likaisen lasin läpi.

Ala-asteella koulunkäynti oli vielä suhteellisen hauskaa, koska nautin oppimisesta, kaikkien asioiden oppimisesta, vaikka jotkin vaikeampia olivatkin. Kaikkein eniten pidin äidinkielen tunneista ja englannin tunneista, sekä kuvaamataidosta. Äidinkielessä varsinkin lukukirjan tarinat olivat suosikkejani, ja ne luinkin yleensä aina heti, kun saimme uudet kirjat syksyllä. Mutta niitä ei koskaan käsitelty, koska ei ollut aikaa, koska ne oli kirjassa aina merkitty "ylimääräisisksi", osioiksi, jotka otettaisiin mukaan opiskeluun, jos jäisi aikaa. Eihän sitä koskaan jäänyt, koska opetussuunnitelmassa oli niin paljon kaikkea muuta ahdettuna. Englannin oppikirjan kävin myös aina läpi heti kun sellaisen saimme, en varmaankaan ymmärtänyt kaikkea, mutta kun se oli niin mielenkiintoista.

Mutta sosiaalinen puoli ei sitten ala-asteellakaan mennyt kovin hyvin. Minua kiusattiin ja hyljeksyttiin, minulla ei ollut "oikeaa" ystävää, ja lisäksi ilmeisesti ensimmäisen ja toisen luokan opettaja inhosi minua jostain syystä. Kenties siksi, koska olin tottunut aikuisten seuraan, ja siihen, että minua yleensä kohdeltiin tasavertaisena aikuisten kanssa, ja en siis osannut osoittaa tarpeellista kunnioitusta itseäni ylempää kohden. Kenties siksi, että tiesin asioista huomattavasti enemmän kuin keskiverto ekaluokkalainen, ja en osannut pitää suutani kiinni, jos tiesin jotakin. En ollut kuuliainen, vaikkakin olin kiltti ja yritin olla aina ystävällinen ja sopeutua sääntöihin. En koskaan tahallinen rikkonut niitä, en koskaan tahallani kapinoinut. Enkä koskaan ymmärtänyt, miksi opettaja ei pitänyt minusta.

Opiskelu siis oli kivaa, ihmiset eivät. Aloin saada vatsakipuja, ja olla väsynyt aamuisin. Ja asiat pahenivat yläasteelle mentäessä. Kiusaus lisääntyi, ja opiskelukaan ei enää ollut kivaa, en vain jaksanut, ja opetuksen tasokaan näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut mitään erityisen hyvää. Jotenkuten kahlasin yläastevuodet läpi, huonolla todistuksella (paitsi englannista - no, ehkä ei "huonolla", keskiverrolla olisi kenties parempi ilmaisu, mutta sen verran huonolla, ettei sillä olisi esim. taidelukioihin päästy) ja huonolla itsetunnolla varustettuna.

Lukio meni usvassa. Muistan lukioajan jotenkin usvaisena, kuin silloin olisi leijunut jatkuvasti pölyä ilmassa. Olin koko ajan väsynyt. Minua ei enää kiusattu, ja tunsin ensimmäistä kertää aitoa onnellisuutta sitten - en tiedä kuinka kauan siitä oli ollut. Mutta silti olin väsynyt, pohjattoman väsynyt, koko ajan. En jaksanut enkä viitsinyt lukea läksyjä, oli paljon helpompaa ja hauskempaa lukea muita kirjoja ja tehdä muita asioita (kuten kasvattaa kissoja). Aamut olivat edelleen vaikeita, vaikka nyt ei onneksi tarvinnut herätä aina niin aikaisin, koska tunnit eivät välttämättä alkaneet joka aamu kahdeksalta. Ja lukiotodistu oli myös sen mukainen, sillä ei paljon yliopistoja ajateltu.

Kouluajoista on nyt 22 vuotta, siis siitä, kun pääsin ylioppilaaksi. Ja vasta nyt, vähitellen, olen kääntymässä takaisin aamuihmiseksi. Varsinkin näin keväisin, kun aurinko alkaa nousta aina vain aikaisemmin, minun on vaikea nukkua. Kun ensimmäiset valonsäteet alkavat kajastaa horisonti yli, minä heräilen unestani, ja katson kelloa. Ja tiedän, että pitää vielä nukkua, koska muuten yöunet jäävät liian lyhyiksi (vaikka menenkin sänkyyn useimmiten kymmeneltä), mutta unta on enää vaikea saada. Ja jos nukahdan, seuraava herääminen on tokkurainen, pääni on raskas ja kestää jonkin aikaa, ennenkuin olen todella hereillä.

Kai tässä pitää alkaa ihan oikeaksi aamuihmiseksi, ihan oikeasti, omasta halustaan. Herätä kun herää, mennä nukkumaan, kun väsyttää. Voi kun se olisikin mahdollista.

Päivääkään en antaisi pois

2010-03-27T08:16:00.004+02:00

Kuluneella viikolla olisi ollut joka päivä jotakin yliopistoon liittyvää. Maanantaina ja tiistaina olinkin paikalla, keskiviikkona olisi ollut luento (jota pitämässä yksi suosikkiproffistani), torstaina tentti (johon en kyllä ollut lukenut juuri yhtään), perjantaina oli brittivieraan luento ja hops-keskustelu sekä lukupiirin aloitus, ja tänään menen kuunteleen miten väitellään tohtoriksi. Samalla sitten olen koko ajan kirjoittanut kandityötäni, ja sainkin sen eilen siihen kuntoon, että se lähti kielentarkistajalle. Ensi tiistaina on opponointi.

Mutta tiistai-iltana jouduin lähtemään kotiin yllättäen, ja vietin keskiviikon ja torstain kotona, tullen sitten perjantaiaamuna bussilla taas tänne Jyväskylään. Mies kun oli sairastunut, joten menin hoitamaan elukoita. Ei ollut varmaa, pääsisinkö tänne edes perjantaiksi ja lauantaiksi, taikka saisinko kandiani valmiiksi (koska yksi tarvittavista lähdekirjoista istui yliopiston kirjastossa lainakappaleena, jota ei saanut viedä kotiin mukanaan). No, pääsin tänne kuitenkin, ja kandikin tuli valmiiksi (korjauksia oletettavasti tiedossa, kun silmät ristissä eilen illalla kävin sitä viimeisiä kertoja läpi).

Ja huolimatta vastoinkäymisistä, edes takaisin sinkoilemisesta, raskaan repun raahaamisesta (minimac aina mukana kodin ja Jyväskylän välillä, plus kirjoja joltinenkin kasa), kandin kirjoittamisesta jokaisessa vapaassa välissä, nälästä, suunnittelemisesta, huolesta miehen vuoksi, surusta koiran kuoleman vuoksi, siitä pelosta, että kandini on täysi floppi ja niin edelleen, filosofiani toimii ja pitää. Olen onnellinen ja pystyn nauttimaan hyvistä hetkistä, kuten brittivieraan luennosta, hops-keskustelusta ja siitä tunteesta, että kandi on vihdoin lähtenyt eteenpäin.

Minä tarvitsen tätä. Saan tehdä asioita, ylittää itseni, voittaa pelot ja huolen ja vaikeudet. Ja minä tarvitsen Jyväskylää, yliopistoa, sitä henkeä, joka täällä on. En tunne haluavani asua täällä pysyvästi, haluan asua maalla, jossa minulla on oma piha ja luonto vieressä, mutta minun täytyy päästä tänne välillä, olemaan pois siitä jokapäiväisestä, jossa lopulta tukehtuisin, tukahduttaisin itseni. Vaikka tämä on raskasta ja väsyttää ja olen välillä melkein liian poikki, silti en antaisi yhtään päivää pois, en edes niitä syksyllä, kun olin koko ajan kipeä. Koska ilman sitä kipua en tietäisi, miltä tuntuu olla nyt vähemmän kipeä, ja en myöskään tietäisi, että minusta on siihen, olen sitkeä enkä anna periksi, jos haluan jotain tosissani.

En sanonut hops-keskustelussa syytä siihen, miksi haluaisin tutkijaksi, jatko-opiskelijaksi sitten joskus. En sitä todellista syytä, koska en tiedä miten siihen olisi reagoitu. Nimittäin sitä, että kun olen ollut kuuntelemassa juuri väitöskirjaansa tekevien luentoja siitä, millaista se on, se on vaikuttanut minusta niin hauskalta hommalta, että haluaisin sitä itsekin. Vaikka kaikki ovat hokeneet, kuinka raskasta se voi olla, ja kuinka epävarmaa, ja kuinka kauan siinä voi mennä, silti se kuulostaa hauskalta. Sitäpaitsi kandia oli ihana tehdä, ja olisin tehnyt sitä vaikka kuinka kauan saadakseni sen paremmaksi (koska se ei nyt ole aivan sellainen kuin halusin). Eli gradu, täältä tullaan!

Tuli se suru

2010-03-21T09:27:00.003+02:00

Joka pistää edellisen kirjoittamani tekstin kovalle koetukselle. Ehkäpä nyt oli surun aika.

Vanha koira kuoli tänä aamuna. Ei se ollut niin kovin vanha, eikä edes niin huonossa kunnossa. Ripulia sillä oli, ja ruokahaluttomuutta, mutta eläinlääkärikään ei huolestunut oireista, kun hänelle soitin, ja neuvoi katsomaan viikonlopun yli. Emme siis tiedä, mihin se kuoli, koska kuivunut se ei ollut, ja ikenetkin olivat normaalin väriset. Eilen se vielä oli ihan pirteä ja ilmiselvästi paranemassa. Se vain kuoli.

Nyt on tyhjä olo. Paljon tyhjempi kuin vanhojen kissojemme kuollessa aikaisemmin tänä talvena. Kissat olivat jo oikeasti vanhoja, ja se näkyi niistä. Niiden kuolemaan oli jo sopeutunut etukäteen, sitä oli osannut odottaa, se ei tullut yllätyksenä.

Eipä tässä muuta juuri nyt. Harmittaa vain, kun koiran kuollessa ei voi pitää suruaikaa, vaikka tahtoisikin rauhoittua muutamaksi päiväksi.

Jokin muutos

2010-03-18T15:11:00.004+02:00

Minussa on tapahtunut muutos. Otan tähän pohjaksi sen, että aina sanotaan, ja ilmeisesti psykologiankin opiskelijoille opetetaan, että ihminen tarvitsee uskoa siihen, että kaikki on hyvin ja tulevaisuudessa vielä paremmin, ollakseen onnellinen, vaikka totuus ei olisikaan se, että kaikki on hyvin. Tulkittuna niin, että ihminen ei saa nähdä totuutta juuri sellaisena kuin se on, koska muuten se musertaisi hänet ja saisi masentumaan.

Minä väitän, että näin ei välttämättä tarvitse olla. Voi olla onnellinen ja tyytyväinen huolimatta siitä, että näkee maailman sellaisena kuin se on (niin paljon kuin se nyt on mahdollista aisteillamme ja järjellämme), jopa kaikki ne negatiiviset asiat sekä omassa elämässään että ympärillään, muiden elämissä. Eikä tarvitse olla varma omasta tulevaisuudestaan, siitä, että kaikki tulee olemaan aina hyvin, tai jopa paremmin.

Minussa on tapahtunut juuri tämä muutos. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, itseeni, vaikka näen kaiken edelleen samalla tavalla, kuin olen ennenkin nähnyt, eli näen ihmisten pahan olon, näen oman rahattomuuteni (ja tulevaisuudenkin rahattomuuden), oman kykenemättömyyteni muuttamaan yhtään mitään, sen, kuinka läntinen yhteiskuntamme muuttuu yhä enemmän ja enemmän heikkoja sortavaksi ja vahvoja (rikkaita) suosivaksi, ja kuinka yritämme levittää tätä oppia myös muualle maailmaan. Näen, kuinka luonto saastuu päivä päivältä enemmän ja kuinka päättäjät vaikuttavat siltä, etteivät välitä vähääkään (muusta kuin omasta rahamassistaan). Silti olen onnellinen. Pidän elämästäni. Nautin siitä, että olen väsynyt, jopa siitä, että olen nälkäinen välillä. (Mutta en siitä, kun olen kipeä, sentään.)

Kai tämä on sitä, että osaan olla oikealla tavalla itsekäs. Osaan nauttia siitä, mitä minä teen, siitä, että joudun kamppailemaan, siitä, että tunnen tekeväni juuri minulle oikeaa juttua.

Tottakai olen välillä väsynyt, masentunut, ahdistunut, epätoivoinen, surullinen. Mutta mitä siitä. Se kuuluu minuun, on osa minua. En enää ajattele, että minun pitäisi päästä negatiivisista tunteista, tuntemuksista, eroon ollakseni onnellinen.

Kaikki ei ole hyvin. Mutta ei sen tarvitsekaan, koska voin olla onnellinen ja tyytyväinen joka tapauksessa. Vaikka tiedostan, etten välttämättä sitä tulevaisuudessa kenties ole. Mutta aika aikaansa kutakin.

- - -

Nietsche-symposiumi oli ratkiriemukas, hillitön, kutkuttava - ja outo. En ymmärtänyt läheskään kaikkea (osittain siksi, koska suurin osa puhujista puhui englantia, joka ei ollut heidän äidinkielensä, ja en vain ymmärtänyt heidän tapaansa lausua joitakin sanoja), mutta olen iloinen, että menin sinne. Aivoni ovat ravitut, ne suorastaan pursuavat yli. Ja nyt olen ravitsemassa ruumistanikin. Vaikka minusta tuntuikin, että en ehkä koskaan kykene intoutumaan aivan samoin abstrakteista tavoista käsitellä maailmaa ja ihmisiä kuin mitä muut osallistujat, en tuntenut alemmuuden tunnetta. Koska minun tapani käsitellä asioita on aivan yhtä hyvä. Piste.

Ja masu kurnii

2010-03-17T20:46:00.003+02:00

Nälkäpäivähän siitä sitten tuli. Vaikka aamulla ämppäsin lautasellisen kaurapuuroa, voileipiä ja jugurtin, ja ehdin nipin napin käydä haukkaisemassa palan pitsaa (hyvin pienen ja aika kauhean makuisen) ja kupillisen matee-teetä ennen symposiumia, olin kuolemaisillani nälkään, kun viimein lähdin kotia kohti. Ja olin silti joka välissä napostellut eväitäni (no, aina kun ehdin, sillä muistiinpanojen teko oli ilman oheistoimintojakin hiuksia raastavaa). Minua vain ei ole rakennettu tuntikausien syömättömyyteen, tai edes tuntikausien kestämiseen vähillä kaloreilla.

Nyt paistinpannulla tirisee lihaa, koska mikään kylmä tai pikaruoka tai edes vihannekset eivät tätä nälkää tyydyttäisi. Ja huomenna on edessä melkein sama rumba, tosin heti aamusta, eli kello 9.30-14.00 välillä syön vain eväitä.

Toivoisin olevani Nietscheläinen yli-ihminen (symposiumin aiheena oli Nietsche ja Nietschen suhde kirjallisuuden tutkimukseen, ja aivan vapaasti tässä tulkitsen konseptia itselleni sopivaan suuntaan), että jaksaisin tällaista, koska näin yhteiskuntamme tuntuu olevan rakennettu, ja paljon mielenkiintoista jää minulta kokematta siksi, etten vain jaksa enkä kykene samaan kuin ilmeisesti lukuisat muut.

Päivän kirkkaita hetkiä olivat ne, kun aikaisemminkin minut tavanneet luennoitsijat muistivat minut, ja puhuivat minulle (vaikka vähän, niin silti). En siis ole kokonaan näkymätön, hurraa sille. Ja olihan aihekin mielenkiintoinen, vaikka nälkäisyys ja illan edetessä väsymys jotensakin turruttivat aivoni. Toivottavasti ne heräävät taas, kun pääsen jossakin vaiheessa tarkastelemaan muistiinpanojani ja kirjoittamaan niistä luentopäiväkirjaa. Toivottavasti olen silloin kylläinen ja levännyt.

Nälkäpäivä

2010-03-17T10:14:00.004+02:00

Mitä voi ottaa evääksi päivään, joka virallisesti alkaa kello 12.15, ja jatkuu kello 20.15 saakka?

En tiedä, onko aikatauluun suunniteltu ruokataukoja. Ensin minulla siis on tunnin ja 45 minuutin mittainen luento, sen jälkeen alkaa 15 minuutin jälkeen symposiumi, joka kestää tuonne iltakahdeksaan. Ja ennen kello 12 minulla ei vaan ole niin nälkä, että voisin syödä lounasta, ja vaikka voisinkin, se ei ikinä kestäisi tuonne iltaan asti. Minulle siis tulee nälkä joka tapauksessa ennen päivän päättymistä. Sitten tuon symposiumin jälkeen minun on vielä käveltävä se kaksi kilometriä asunnolleni.

Olen varannut mukaan rusina-cashew-auringonkukansiemen-sekoitusta, klementiinejä, banaanin, mehua, vettä, energiajuomaa, maissilastuja, mutta mitä ihmettä sitä vielä voisi ottaa. Voileipiä en taida tehdä, ne lerpahtavat tuntien kuluessa ällölimaisiksi, sitäpaitsi voileipien syöminen ns. kuivalla suulla takeltelee (piru vieköön pahat tavat: kun olen tottunut syömään voileipäni vihreän teen kanssa, mikään muu ei kelpaa - eikä maistu).

Aikomukseni oli leipoa eilen sämpylöitä, mutta kahden huonosti nukutun yön jälkeen olin aivan liian väsynyt ryhtyäkseni moiseen. Ja huonosti nukutut yöt: toissapäivänä luin kirjaa klo 01:een saakka (huomaamattani) ja herätys oli silti 7.30, sitä edellisenä päivänä heräsin 5.30 ja en saanut enää unta (kun alkaa olla liian valoisaa aamuisin). Nyt minulla siis ei ole sämpylöitä.

Kaipa sitä jotenkin tämänkin päivän läpi rämpii, vaikka sitten nilkkuna ja sokeana. Toivottavasti en nukahda kesken symposiumin, kun se pidetään luentosalissa jonka olen nimennyt unisaliksi. Se nimittäin on niin nukuttava paikka, etten ole moiseen vielä törmännyt (no, lukiossa aikoinaan oli melkein yhtä hyvä luokka, se, jossa meille pidettiin kemian tunnit). Tummahkon violetit tuolit, tumman harmaansinertävänkukertavat seinät (vai onko se sittenkin katto), ja yleensä huono valaistus, koska useimmat näyttävät power point -esityksiä, ja valot tietenkin himmennetään. Ja jostakin syystä minua rupeaa siellä aina yskittämään.

Energiajuoman voimalla! (Tunnen itseni melkein ritariksi tai muuksi sankariksi, joka on lähdössä pitkälle ja uuvuttavalle matkalle :D .)

Ai niin, tuohon edelliseen merkintääni kommentti: sain kuin sainkin otettua yhteyttä yhteen opiskelijakaveriin, jonka kanssa on tullut vaihdettua muutama sananen silloin tällöin. Sovimme, että josko pääsiäisviikolla tapaisimme ihan teen merkeissä jossakin. Hyvä minä, kerrankin yritän olla sosiaalinen!

Yksinäisyys, yhteydenpito, jaksaminen

2010-03-15T07:31:00.005+02:00

Mietin joskus - aika useinkin - että miten ihmiset pitävät yhteyttä toisiinsa. Useimmat kai soittelevat puhelimella. No, minä satun inhoamaan puhelimen käyttöä, sama mistä tilanteesta on kysymys. Mieluummin kirjoittelisin kirjeitä tai sähköposteja. Tosin jostakin kumman syystä Skypessä puhuminen on eri asia, kai se on siinä, että se on jotenkin "epävirallisempaa". Olen tottunut pitämään/ajattelemaan puhelinta välineenä, jonka kautta otetaan yhteyttä silloin, kun on oikeasti jotakin asiaa (ne mielikuvat). Plus että se tietenkin maksaa extraa. Ja kännykät ovat niin pirun epäkäytännöllisiä pitkissä keskusteluissa.

Minä pidän tällä hetkellä säännöllisesti yhteyttä kahteen ihmiseen. Mieheeni, jonka kanssa puhun iltaisin Skypessä ja jota näen viikonloppuisin, ja yhteen ystävään, jonka kanssa puhun Skypessä ehkä noin kerran viikossa. Muut ihmiset, joita näen, ovat opiskelijoita ja opettajia. Heitä näen luennoilla ja kursseilla ja ohjaamistilanteissa. Usein kanssakäyminen jää moikkaamiseen, joskus ei tapahdu edes sitä, jos kaikki ovat vieraita.

Näin aikuisena toisiin ihmisiin tutustuminen on jäänyt minulle vieraaksi. Tai kyllä heihin tutustuu, mutta miten sitten pitää sitä kanavaa auki? Minulla on Facebookissa muutama ihminen, joihin haluaisin pitää säännöllisemmin yhteyttä, mutta miten? Viesti silloin tällöin Facebookin kautta ei oikein tunnu yhteyden pitämiseltä.

Ongelma on siinä, että kaikki asuvat eri paikkakunnilla. Tai eri maassa jopa. Kun sitä oli nuorempi, kaikki opiskelijaikätoverit asuivat samassa kaupungissa, ja yhdessä tehtiin samoja asioita. Nyt kaikki opiskelijaikätoverit ovat hajaantuneet ympäri Suomea, ja ei-opiskelijakaverit samoin taikka ympäri maapalloa. Nuorena opiskellessa sitä oli pakostakin tekemisissä muiden kanssa, ensinnäkin koulu oli erilainen, siellä oltiin päivät yhdessä ja tehtiin koulujuttuja. Tehtiin myös paljon opintoretkiä. Ja yhdessä järjestettiin ja mentiin bileisiin. Se oli helppoa, kun tavattiin kuitenkin joka päivä.

Nyt kaikki ihmiset tekevät omia juttujaan. Ikäisilläni (tai hieman vanhemmilla tai nuoremmilla) on oma elämänsä, johon on hirveän vaikea tunkeutua mukaan. Heillä on perheet, lapset, harrastukset, ystävät, suku ja koti jossakin. Aivan kuten minullakin (minulla tosin ei ole niitä lapsia). Ja kaikilla on aina kiire (tai ainakin tuntuu olevan). Ja minullakin on usein kiire, tai sitten olen vain niin väsynyt, etten kertakaikkiaan jaksa mitään ylimääräistä (sen siitä saa, kun kerrankin opiskelee tosissaan).

Silloin kauan sitten, kun kävin mielenterveystoimistossa, täti siellä sanoi minulle, että aikuisena on vaikeampi saada uusia ystäviä, että se on ihan normaalia. Että useimmilla kai ne ystävät ovat sieltä lapsuudesta tai nuoruudesta peräisin. Olihan se kiva kuulla, kun itsellä niitä vanhojakaan ystäviä ei niin kauhean montaa ole, oikeastaan niitä on tasan kaksi sellaista, joiden kanssa olen ollut yhteydessä nuoruusvuosien jälkeen (jos nuoruudeksi lasketaan ikä 23, jos ei, sitten nuoruudesta on vain yksi ystävä jäljellä). Toisella heistä ei ole edes sähköpostia, joten yhteydenpito on kirjeiden tai sen kammotuksen, puhelimen, varassa.

Olen väsynyt vain-nettituttuihin. En siis ihmisinä, vaan haluaisin läheistuttujakin. Olen halunnut sellaisia itse asiassa jo vuosia. Ei ole tärpännyt, em. syistä johtuen. Joskus tapaan mielenkiintoisia ihmisiä, jotka tuntuvat olevan samalla aallonpituudella, mutta sitten he katoavat jonnekin. Miten vaikkapa pyytää jotakuta, joka asuu ihan eri paikkakunnalla, käymään? Varsinkin jos tällä henkilöllä ei ole autoa? Hankalaanhan se on. Samoin on hankalaa minun mennä käymään, koska minullakaan ei ole käytössäni autoa (ja vaikka olisikin, en ajaisi). Ja täällä "maalla" bussit eivät kulje 15 minuutin välein.

Myös tämän fyysisen minuuteni yhdistäminen opiskelun lisäksi sosiaaliseen kanssakäymiseen on, kuten jo kerroinkin, hankalaa. Sekä pääni että kroppani vain eivät suostu yhteystyöhön väsyneenä. Lisäksi olen kuullut, että normaalit ihmiset saavat energiaa ja voimaa siitä, kun ovat sosiaalisia. Minä en saa. Tai saan, mutta eri tavalla. Saan innostusta, ajatuksia, mielikuvia, tunteen siitä, että olen olemassa. Mutta muuten väsyn. Väsyn jopa mieheni seuraan aika ajoin (ja hän muuten minun seuraani myös). Eli minut sosiaalisuus uuvuttaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Eli jos olen valmiiksi väsynyt päivän opiskelun jälkeen, en tosiaankaan kykene raahautumaan enää minnekään. En ainakaan, ellei minua hakemalla haeta.

Tähänpä vielä loppuajatuksena ihan asiaan kuulumaton juttu. Luin yliopiston kirjaston naistenvessan seinästä "keskustelun", jonka henki meni näin (kun en sanatarkasti muista):

joku valitti sitä, että yliopisto on tehotuotantolaitos, koska on niin vaikea jaksaa opiskella tarpeeksi, että saisi riittävästi opintopisteitä, että saisi opintotukea. Tähän joku vastasi, että ehkä yliopisto ei ole kirjoittajalle se oikea paikka, jos ei jaksa, koska täällä opiskeleminen ei ole rasittavaa, ja että työelämässä on vieläkin rasittavampaa, eli miten sitten siellä jaksaa, jos ei jaksa yliopistossa. Tähän oli jatkokommentteina sekä puolesta että vastaan kommentteja, tyyliin masennus ei katso aikaa eikä paikkaa, yliopisto-opiskelija ei saa edes sairastaa, koska silti pitää kerätä sama määrä opintopisteitä, kela ei anna sairastumista anteeksi jne.

Eli hyvin ovat nuoret sisäistäneet tämän uusliberalistisen (kiitos ystäväni tämän sanan juurtumisesta mieleeni ;-) ) tehotuotantokaupallisen yhteiskuntamme.

Mielikuvien maailma

2010-03-10T20:56:00.005+02:00

Asia, joka sai minut kiinnostumaan kirjallisuuden tutkimuksesta toden teolla, oli teoria, jota kutsutaan semantiikaksi. (Toinen mielenkiintoinen teoria on semiotiikka, joka tietyllä tavalla liittyy semantiikkaan). Minulle aukeni näkemys, jonka kautta pystyin liittämään kirjallisuuden tutkimuksen filosofiaan ja mahdollisuuteen yrittää ymmärtää "todellisuutta". (Lisäksi tietenkin hoksasin, että minun aivoni soveltuvat nimenomaan juuri tämänkaltaiseen tekemiseen, koska olen aina ollut kielellisesti lahjakas, ja muistan jostakin syystä tarinat ja sanat erityisen tarkasti, sekä kykenen kaivamaan niistä kaikenlaisia kummia juttuja esiin - siis keksimään selityksiä sille, miksi jokin asia on kirjoitettu juuri siten kuin se on.)

Nyt olen etenemässä sellaiselle alueelle tässä kirjoituksessa, joka ei ole ollenkaan valmis päässäni. Eli tästä voi tulla sekavaa. Mutta joskus ajattelen, että johtuuko se, etten oikein tunne kykeneväni sopeutumaan tähän kulttuuriimme kuluttajina ja tietynlaisina ihmisinä juuri siksi, että kykenen näkemään merkitysten taakse? Mehän elämme merkitysten ja mielikuvien keskellä, ja oikeastaan ei voi sanoa, mikä lopulta on totta, ja mikä ei. Tähän esimerkkinä eläimet; ne luultavasti elävät oikeassa, todellisessa maailmassa ilman merkityksiä, siis muita merkityksiä kuin se, mikä on konkreettisesti läsnä juuri siinä hetkessä, jossa ne kulloinkin ovat. Meillä ihmisillä sen sijaan on merkitys kaikelle, ja kun ajattelemme vaikka käsitettä ihminen, emme ajattele pelkästää fyysistä ihmistä, vaan liitämme siihen heti kaikenlaista muuta, kaikkea, mitä olemme oppineet liittämään käsitteeseen/sanaan ihminen.

Minulla oli hetki elämässäni, jolloin olin aivan hukassa tämän asian kanssa. Olin saanut eräänlaisen kirkkaan hetken siitä, kuinka paljon mielikuvat määräävät omaakin elämääni. Minulla oli jopa mielikuva itsestäni, siitä, millainen henkilö olen. Ja tajusin, ettei se pidä paikkaansa, ei ainakaan kokonaan. Että se on vain mielikuvitusta, kuva, jonka olen luonut siitä, mitä minulle on kerrottu vuosien kuluessa, ja kerrottuun olin sotkenut omia tuntemuksiani ja kokemuksiani. Nyt olen melkolailla tullut sinuiksi sen asian kanssa, että minua ei oikeastaan ole olemassa. Ei ole olemassa yhdenlaista minua, sellaista, jolle voisi asettaa rajat ja sanoa: tässä se on. Olen jatkuvasti muuttuva käsite, koska minuun tulee koko ajan jotakin uutta, jotakin lisää. En kirjoita, että minusta lähtee koko ajan jotakin pois, koska (tällä hetkellä) en usko niin tapahtuvan, vaan uskon, että kaikki jää talteen aivoihini. Saatan unohtaa asioita päivätietoisuudessani mutta en koskaan alitajunnassani.

On jotensakin kiehtovaa ajatella itseään käsitteenä. Ja ei, en käsittääkseni ole psykoottinen ;P. Päinvastoin, jos en olisi hyväksynyt tätä uutta käsitystä itsestäni, olisin saattanut oikeasti päätyä sairaalahoitoon. Tämä on myös hyvin mielenkiintoinen ajatus, se, että jos joku ei enää haluakaan elää mielikuvien maailmassa niin sokeana, kuin yleensä on tapana, se saatetaan mieltää mielen sairaudeksi. Jos ei enää uskokaan niin sanottuihin "totuuksiin", ei voi olla muuta kuin sairas.

Mieleeni ei voi olla tulematta, kuinka moni niistä, jotka pitävät itseään mieleltään sairaina, ja joita myös yhteiskunta sellaisina pitää, onkaan henkilö, joka kykenee näkemään liian hyvin mielikuvien taakse? Mutta koska se ei ole hyväksyttyä eikä ymmärrettyä, tällainen ihminen tuntee itsensä liian erikoiseksi, ja ei kykene elämään tasapainossa ympäröivän maailman kanssa? Tai sitten tällaiset ihmiset ryhtyvät taiteilijoiksi, tai tutkijoiksi, ja yrittävät edes jollakin tapaa ilmaista katsantokantaansa ulkomaailmalle. Kuten sanottu, raja nerouden ja hulluuden välillä on häilyvä. (Ei, minä en ole nero, tietääkseni, enkä kai hullukaan. Mutta tutkija ja kenties taiteilijakin jonakin päivänä. Toivoakseni.)

Miksi sitten kirjoitan tästä juuri nyt? Siksi, että olen kirjoittamassa kandityötäni, ja sitä tehdessäni saan kaikenlaisia ajatuksia, jotka eivät sovi siihen, ja tuntui, että haluan kirjoittaa ne alta pois.

Terveytyminen

2010-03-07T13:44:00.005+02:00

Ilmeisesti kyseessä sitten olikin jokin ilkiö-virus taikka bakteeri. Nimittäin tänään tunnen itseni ensimmäisen kerran terveeksi varmaan pariin-kolmeen viikkoon. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, minulla on ollut kummallista väsymystä, joka on voinut olla peräisin liian vähästä syömisestä, mutta se taas on saattanut hyvinkin johtua kummasta ruokahaluttomuudesta. Ja jo pari päivää ennen yli viikko sitten perjantaina alkanutta vatsakipua tunsin oloni omituiseksi. Nyt sitten tuon melkein parin päivän kipukohtauksen jälkeen olen välillä luullut olevani terve, mutta ilmeisestikään en ole ollut, vaan vain siirtänyt sairautta särkylääkkeiden avulla (koska ne pitävät kuumeen poissa).

Toissapäivänä minulla sitten oli ensimmäisen kerran kuumetta kipupäivien jälkeen. Ei paljon, mutta sen verran, että se vaikutti jaksamiseen, olemiseen ja ruokahaluun. Tunsin itseni oikeasti sairaaksi. Eilen illalla kuume nousi jälleen, mutta tänä aamuna poukkasin sängystä virkeänä ja pirteänä, mieli täynnä halua tehdä kaikki ne tuhatmiljoonaa asiaa, jotka jäivät tekemättä kuluneiden viikkojen aikana. Olen jopa furminoinut kaksi koiristamme (asia, joka ihan normiterveenäkin viivästyy ja viivästyy ja viivästyy...).

Nyt minulla on myös nälkä, ja haluan ihan oikeaa, lämmintä ruokaa. Asia, jonka en ole edes huomannut puuttuvan, mutta se on puuttunut jo useamman viikon ajan. Ruoka on vain tuntunut ällöttävältä, eikä minulla ole ollut minkäänlaista halua syödä. Ja nyt, varsinaisesti sairastaessani, halusin vain hedelmiä ja mehuja (kuten aikaisemmin kirjoitinkin). Kai se oli kehon tapa ilmaista, että olen sairas, ja että tarvitsen vitamiineja ja hivenaineita sairauden voittamiseen. No, niitä olenkin nyt sitten tankannut oikein aimo annoksen. (Tätä kirjoittaessani onnistuin muuten kärventämään riisit kattilan pohjaan, en kai minä tätä niin kauan kirjoittanut, argh!. Onneksi on mies, joka avuliaasti lähtee heti kauppaan hakemaan lisää riisiä ja myös salaattiaineksia, kumpiakaan kun ei kaapissa tällä hetkellä ole).

Mutta jo oli sitkas virus, vähintään kolmisen viikkoa se ilmeisesti jylläsi elimistössäni, kulminoituen reilun viikon takaiseen kipukohtaukseen ja nyt viikon kestäneeseen heikkouteen ja pariin kuumepäivään. Tänään on niin erilainen olo kuin mitä on ollut, että ei ihme, jos minua on väsyttänyt, enkä ole saanut mitään tehtyä opiskelunkaan kannalta. Ja toivon totisesti, että se nyt on pois elimistöstäni, eikä tämä ole vain välirauha.

Liian monta aihetta

2010-03-02T10:58:00.004+02:00

Mielessäni on nyt niin monta asiaa, joista kirjoittaa, etten tiedä, kirjoitanko niistä kaikista tällä hetkellä. Jaksanko, viitsinkö, ehdinkö. No, ehdin kyllä, fyysisesti, mutta mieleni saattaa hätyyttää minua muihin puuhiin ennen kuin olen valmis. Otsikoin aiheeni tekstiin, että saan ne edes jonkinlaiseen järjestykseen (argh, nyt jo mieli palaa tekemään muuta, vaikka tiedän haluavani kirjoittaakin!).

Sää

Lämmin sää yllätti minut. Olen kuumissani, ja hiki pukkaa pintaan tuon tuosta, vaikken tee sen kummempaa kuin istun tässä ja juon mehua. En osaa vähentää vaatetta heti, vaan kiskon villahousut jalkaani ja niiden päälle tuulihousut, villapuseron sentään jätin nyt komeroon. Ja suljin jalkojen juuressa hehkuvan lisäapuvarapatterin. Ja aukaisin keittiön ja kamarin ikkunat. Vain sen verran raolleen, etteivät kissat pääse niistä ulos. Kissojen luukkuikkunaa en uskalla aukaista, koska emme ole vielä tarkistaneet, mitä talvi on tehnyt niiden ulkohäkille, onko se kenties rikki jostakin ja tarvitseeko korjausta ennen kissojen sinne päästämistä.

Mutta vesisadekin voi olla ihanaa, ja räntä. Ja lintujen sirputus ja lennähtely edestakaisin, ja kissat, ne tuijottavat häntä viuhtoen tirppojen leikkiä ja toivoisivat pääsevänsä mukaan kemuihin (jotka eivät kai lintujen kannalta päättyisi kovinkaan onnellisesti). Ihanaa, kun on kevät!

Terveys

Minulla oli taas kauhea vatsakipukohtaus. Se alkoi perjantaina, tietenkin, juuri kun olimme lähdössä ad/hd-spesialistin luo. Tajusin kyllä heti, mistä on kyse, mutta koska en halunnut perua aikaa (enkä tiedä, milloin olisin saanut seuraavan, hänelle kun on kolmen kuukauden jono), lähdimme silti. Yritin teeskennellä itsellenikin, ettei tämä ole sitä samaa kuin syksyllä. Vaikka eihän se kauan onnistunut.Menomatka sujui miten kuten, en sentään oksentanut, mutta kipu liikkuvassa tärisevässä autossa - ei sitä oikein osaa edes kuvata niin, että kukaan muu kykenisi tuntemaan sen. Naisille kuvauksena voisi auttaa ajatus siitä pahimmasta kuukautiskivusta, jonka he ovat kokeneet, vain moninkertaisena, ja sellaisena, etteivät kipulääkkeet auta tippaakaan. Niille naisille, joilla on kuukautiskipuja.

Pääsimme Helsinkiin, ja lääkäriasemalla oksensin vessassa. Kipu sai minut voimaan pahoin. Siinä vaiheessa en enää jaksanut esittää urheaa, joten kerroin lääkärillenikin heti, että olen kipeä. Käynti sujui nopeasti, sain C ja R reseptini, sekä Litalgin-reseptin, tällä kertaa supoille, koska suun kautta otettuna mikään ei olisi pysynyt sisällä. Kävelimme Helsingin keskustassa etsien apteekkia, joka löytyikin, mutta siellä jouduin pyytämään, että minulle näytettäisiin vessa, jonne pääsisin oksentamaan. Oksensin siis Helsingin keskustan Yliopiston Apteekin henkilökunnan vessassa. Sain supponi, mutten kehdannut mennä enää samaan vessaan joten löysimme mäkkärin ja maksoin euron siitä ilosta, että sain tunkea sisälleni supon. Lisäksi toimitus kävi todella hitaasti, koska jokainen liike lisäsi kipua, ja vessan käsienpesutilassa odotti lauma tyttösiä, joiden mielestä oli ilmeisen epäilyttävää, että joku viipyy vessassa niin kauan. He spekuloivat sitä, onko vessa todella varattuna, tai entä jos joku on pyörtynyt sinne. Teki mieleni kommentoida, että tytöt pienet, kunhan teillekin kuukautiset tulee, niin alatte ymmärtää pidemmän vessassa viipymisen päälle. Mutta en kommentoinut, koska yritin vältellä kaikkea ylimääräistä tekemistä, joka olisi vienyt niukkaa energiaani.

Kotimatkasta en viitsi paljoa kirjoittaa. Istuin autossa takapenkillä, koska niin minulla oli enemmän tilaa hakea parempaa asentoa. Kipu tuli ja meni, aaltoina, välillä olin vähemmän kipeä, välillä enemmän. Ja kun sitä kesti tarpeeksi kauan, oksensin (muovipusseihin). Oksensin aika monta kertaa kahden tunnin aikana.

Kotona revin vaatteet yltäni ja kaaduin sänkyyn. Se oli ihanaa, vaikka kipu edelleen raastoi minua. Jonkin aikaa pystyin makaamaan, sitten vessaan oksentamaan ja voimaan pahoin. Lopun iltaa vietin aikaani vuoteessa tai vessassa, oksensin, tungin itseeni suppoja (joista ei tuntunut juuri olevan hyötyä, ehkä kuitenkin hiukan), yritin pitää sisälläni parasetamolia, jota otin toivoessani, että se lievittäisi kipua. Oksentaminenkin helpotti hiukan, joksikin aikaa, siksi oksensinkin melkein tahallisesti välillä.

Seuraava yö ja suurin osa seuraavaa päivää meni samalla lailla, oksentelu vain loppui jossakin vaiheessa. Ja kipu lieveni vähitellen. Seuraavan päivän iltana kipu oli jo antanut periksi, ja nukahdin hetkeksi. Illalla sitten sain tärinäkohtauksen, aivan kuin olisin ollut todella kylmissäni, mutta luultavasti se vain oli reaktiota pitkään jatkuneeseen lihasjännitykseen. Sen jälkeen nukahdin. Yöllä heräsin paniikissa, ajatus ei toiminut, raahauduin vessaan, jossa oksensin, en tiedä miksi, oli vain paha olla, enemmän psyykkisesti kuin fyysisesti tosin. Tunsin olevani aivan poikki, en olisi jaksanut liikkua. Raahauduin vessasta olohuoneeseen nojatuoliin, jossa istuin, en tiedä kuinka kauan. Olin fyysisesti aivan loppu, en ole tainnut koskaan tuntea olleeni niin voimaton. En jaksanut edes huutaa miehelleni, että hän olisi herännyt ja tullut auttamaan minut vuoteeseen. Lopulta pääsin ylös, kamariin, ja vuoteeseen. Nukahdin heti.

Nyt nämä pari päivää ovat menneet toipuessani, opetellessani taas syömään (mikään ei maistu, ei ole nälkä, ja aina kun yritän syödä, en vain jaksa tai ruoka maistuu iljettävältä), ja vatsalihasten rentouttamisessa. Ne kun ovat edelleen aivan tiukalla paljosta jännittämisestä. Vessassa käyminen sattuu, koska vatsalihakset olivat niin kovilla, ja eivät ole vielä palautuneet (ja mistä ihmeestä sitä tavaraa oikein tulee, kysynpä vaan, kun olen ollut melkein syömättä viimeiset kolme päivää, oksennellut ja ripuloinutkin jonkin verran?). Haluaisin vain juoda vettä, mehua tai syödä hedelmiä. Olenkin juonut litratolkulla hedelmämehua. Yritin eilen keittää luomukaurapuuroa, mutta kun söin sitä, muistin, miksi en ollut tehnyt sitä useammin. Kyseiset hiutaleet kun sisältävät kovia ruumenia, jotka kirskuvat hampaiden välissä syödessä, ja en voi sietää sitä. Eli jäi puuro syömättä. Sitten mieheni toi pyynnöstäni kaupasta Kousan riisivalmistetta (kun luomuriisipuurohiutaleita ei ollut), ja sitä sain syötyä jonkin verran mustikkajugurtin kera. Samaa söin tänä aamuna aamiaiseksi. Ja hedelmämehun juonti jatkuu.

Enkä ole vielä saanut aikaa sappikiviultraan. Epäilen, että lääkäri on unohtanut koko jutun, ja että minun pitää soittaa ja tilata hänelle uusi aika. Voisihan tuo olla närästyksenkin aiheuttamaa, koska söin aika lailla särkylääkkeitä juuri ennen tuota, mutta olen kyllä syönyt niitä lääkärin määräämiä haponsalpaajiakin koko ajan, kaksi kertaa päivässä. Ja en tiedä, mitä muuta refluksiin voisi tehdä, kuin syödä haponsalpaajia? Kenties minun pitäisi jättää särkylääkkeet ottamatta kuukautisten aikaan, ja kärsiä samankaltaisista kivuista kaksi päivää vuoteessa maaten, etten vahingoittaisi mahan ja ruokatorven limakalvoja? Toisaalta en oikein osaa sulkea pois suolen ongelmiakaan, koska sieltä suurin osa kivusta tuntui tulevan, ja nytkin vatsani on täynnä ilmaa joka kiertää siellä, vaikka olenkin ollut melkein syömättä. Osasyy ongelmaan voi olla viime kesänä syömäni kahden kuukauden antibioottikuuri (akneen, jonka aiheutti keltarauhashormoni, jota söin PMS-oireisiin). Olen joskus lukenut jostakin, että suoliston bakteeritasapaino palautuu normaaliksi vasta noin vuoden kuluttua antibioottikuurista, ja tämä tarkoitti sellaista tavanomaista, kahden viikon kuuria. Olen yrittänyt korvata bakteereja syömällä maitohappobakteereja sekä pillereinä että maitotuotteina.

Pelkään ajatustakin ruokatorven tähystykseen menemisestä. Minulle yritettiin moinen tehdä viime kesänä, vai oliko se keväällä, joka tapauksessa, se meni pieleen. Minulla on hyvin herkkä nielu, ja jo pienen leipäpalan takertuminen sinne saa aikaa yökkäyksen ja tunteen, että olen tukehtumassa. Lääkäri onnistui jotenkin tökkäämään sen putkisysteemin kurkunpäähäni, joka kramppasi, ja sen jälkeen ei ollut mitään mahdollisuuksia jatkaa toimenpidettä. Kurkkuni oli kipeä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Nyt minulla on kammo ko. toimenpidettä kohtaa. Se on tehty minulle kerran aikaisemmin, yli kymmenen vuotta sitten, ja silloinkin yökkäsin koko ajan, ja tunsin kyllä ne nipistyksetkin, kun mahalaukustani otettiin koepaloja, se kävi oikeasti kipeää. Tilanne ei siis houkuttele yhtään.

Lisäksi, jos minulla on palleatyrä, ainoa hoito siihen on leikkaus. Ja siitä olen kuullut niin kammottavia juttuja, että se on kyllä se viimeinen oljenkorsi. On kivaa, kun on sukulaisia, jotka pelottelevat. Tädilleni on ko. leikkaus tehty, ja hänen mukaansa sen jälkeen ei voi enää koskaan oksentaa, ei vaikka tulisi oksennustauti. En tiedä, pitääko se paikkansa. Myös ns. viralliset kuvaukset leikkauksen jälkitiloista kuulostavat todella epämiellyttäviltä, esim. ainakin joksikin aikaa tuleva kykenemättömyys röyhtäilyyn. Ja kuinka helposti palleatyrä mahtaa uusia, vaikka se leikattaisiinkin?

Kai minun pitäisi keskustella näistä kaikista lääkärin kanssa, mutta koska olen minä, ja koska elämäni ja aikani on melkoisen pirstaleista tällä hetkellä, se tuntuu melkein liian hankalalta. Olen puolet ajastani täällä, puolet Jyväskylässä, ja kaikki muu elämä, kuten lääkäriajat, pitää sovittaa siihen väliin. En halua olla Jyväskylässä yhtään välttämättömyyttä enempää, eli jos varaan ajan sinne (ilmaiseen) yliopistolliseen vastaanottoon, minun olisi sovitettava se jollekin niistä päivistä, jolloin olen luennoilla. Ja kun ottaa huomioon tämän vatsani, ja miten se reagoi syömättömyyteen (ja stressiin), päivän pitäisi kuitenkin olla joltisenkin kevyt, ja aikaa riittävästi syödä kunnolla jossakin välissä. Miten ihmeessä ns. normaalit ihmiset oikein selviävät kaikesta siitä, mitä tällainen normaalin arkielämän tasapainottelu vaatii? Minä kun en tahdo jaksaa luovia edes Concertan avulla. Ja haluaisin vain keskittyä opiskeluun, tällainen kun nimittäin vie mahdollisuuden tehdä sen eteen yhtään mitään ennen kuin olen saanut tämän hoidettua alta pois. En vain pysty keskittymään opiskeluun kunnolla, jos minulla on lääkärinajan varaaminen ja suunnitteleminen tehtävänä.

Välillä tulee mieleen, että olisiko tämä oikeastikin voinut olla jokin vatsatauti. Koska se iski niin yllättäen, ja siihen liittyi rajua oksentamista ja myös ripulia (vaikka minulla oli vielä myös kuukautiset, ja minulla on aina niiden aikaan ripulia). Ja koska minulla on vieläkin ruokahaluttomuutta ja hikoilen oudosti, minä, joka hikoilen todella harvoin. Ja koska vatsassani kiertää edelleenkin välillä. Mieleeni tulee jopa, että entä jos haponsalpaajat ovat tuhonneet luontaisen vastustuskykyni bakteereille, joita saan ruoan mukana. Koska mahahapponi on vähentynyt, se ei siis enää tuhoa haitallisia bakteereita yhtä tehokkaasti. Olen siis helpompi saalis niille ja niiden aiheuttamille tartunnoille.

Mutta nyt kyllästyn tähän aiheeseen, ja blogin kirjoittamiseen tällä erää. Eli pari aihetta, joista olisin halunnut kirjoittaa, jää nyt käsittelemättä tänään.

Loppusanat

Niin, ja koska olen minä, tuo kuvaamani vatsakipu on jo taaksejäänyttä elämää. Tällä hetkellä on hyvä olla, vaikka vatsassa vähän kiertääkin. Toki olen huolissani, mutta en niin paljon, kuin voisi kuvitella. Enemmän noista käytännön jutuista (voi kun joku tekisi ne puolestani! Sitten en olisikaan enää huolissani mistään). Sitäpaitsi olen nauttinut toipilaspäivistäni, olen saanut maata, lekotella, lukea hyvää kirjaa, katsoa hyvää tv-sarjaa dvd:ltä, olla niin laiska kuin haluan ja mieheni on passannut minua. Eli heti kun kipu hellitti, elämä on ollut ihanaa. Joskus sitä miettii, miksi halusinkaan opiskelemaan. Sitten järki sanoo, että ilman rahaa ei elä, ja ilman työtä ei saa rahaa, ja jos haluaa tehdä työtä, jota ei ainakaan vihaa, on sen eteen nähtävä hieman vaivaa. Ja surrurrur, niin maailma jatkaa menoaan. Taidan mennä laiskottelemaan hieman lisää.