Luovuus ja lääkitys

Heti kun ajattelin, että voisin lopettaa tämän blogin, olen löytänyt lisää kirjoittamista. Tai oikeastaan sitä on kaadettu minuun maailmankaikkeudesta yltäkylläisesti. Tämä ei ole tapahtunut ulkopuolelta, vaan sisältä. Tuntuu että kaikki adhd-geenit ovat aktivoituneet, ja hurjimmalla mahdollisella tavalla. Lääkitys auttaa selviämään arjesta, mutta siihen se sitten jääkin. Kykenen laittamaan ruokaa, siivoilemaan hieman, pesemään pyykkiä ja huolehtimaan eläimistä, mutta kaikki älyllinen ajattelu on tukahtunut. Tai ei kaikki, tarinoita pursuaa joka aivosolusta.

Eikä siinä mitään, jos ne saisi koherentisti järjesteltyä ja kirjoitettua ulos. Mutta kun minun pääni pursuaa tarinoita, ne haluavat kaikki etusijan. Ne kirkuvat, ne ravistelevat, ne vievät minut mukanaan maahan, jossa ei ole suoria teitä, ei tienviittoja eikä oppaita. Kukaan ei ole viitsinyt piirtää karttoja. Ja siihen maahan voi eksyä.

Tämä on minulle normaalia. Tällainen olin lapsena ja nuorena. Vasta sitten, kun minun piti ruveta järjestämään itse elämääni tosissaan olen tukahduttanut tämän osan itsestäni, tai ainakin yrittänyt. Usein huonolla menestyksellä, mutta olen yleensä onnistunut kasaamaan sen päälle niin paljon muuta, että sen on ollut hyvin vaikeaa varastaa koko huomiotani. Varsinkin näinä kuluneina viitenä vuotena, sen jälkeen kun sain diagnoosin ja aloitin opiskelun uudelleen, olen onnistunut häivyttämään tämän irrationaalisen tarina-puoleni melko tarkasti. Salaa se on valmistellut vastaiskua, ja nyt se on päässyt läpi huolella rakennettujen barrikaadieni.

Koska olin tällainen enimmäkseen silloin, kun murrosikä alkoi ja sen aikana, minusta tuntuu nyt, kuin nuoruuden hulluus olisi tullut takaisin. Vaikka eihän se (pelkästään) sitä ole. Luova hulluus pikemminkin. Ja vaikka olen opiskellut luovuuden kanavoimista (eli kirjoittamista), silti en saa tätä puolta kuriin niin, että voisin käyttää sitä järkevään luovuuteen (mikä on todella outo määrite, voiko oikea luovuus koskaan olla järkevää?). Ja minä haluan olla tällainen! Haluan antaa vallan luovalle puolelleni ja tehdä juuri mitä se haluaa. En halua olla järkevä ja kääntää avainta lukossa kliks lukkoon ja pysy toisella puolella.

Miten tämä sitten liittyy adhd:hen? No siten, että levottomuus puskee läpi yhdessä luovuuden kanssa. Tunnen kuinka se velloo sisälläni, yrittää repiä nahkaani, tunkea ulos silmieni kautta. Kun istun tässä, minun on jatkuvasti korjattava vaatteitani, pyyhittävä silmiäni, puhallettava kissankarvoja pois näppämistöstä, korjattava silmälasien asentoa, vaihdettava jalkojeni ja koko vartaloni paikkaa, liikuteltava tuoliani – loputtomiin.

Otin tänä aamuna vain puolikkaan Medikinetiä. Eilen aamulla otin kokonaisen, ja se olikin liikaa sille aamulle. En tiedä miksi, mutta vaikka minulle on määrätty kokonainen pilleri kolme kertaa päivässä, joinakin päivinä se on liian paljon. Tiedän sen fyysisistä oireista. Sydämeni alkaa tykyttää nopeammin kuin tavallisesti, suutani kuivaa, päätä alkaa vihloa. Toisina päivinä näitä oireita taas ei ilmesty, vaikka otan kokonaisen tabletin. Siksi kokeilin tänä aamuna puolikasta – ainahan voi sitten ottaa toisen puolikkaan, jos tuntuu että tämä päivä on sellainen, jolloin kokonainen olisi ookoo. Tosin tuntuu siltä, ettei minun tänäänkään ole hyvä ottaa sitä kokonaista. Silti puolikas ei yleensä riitä adhd-oireisiin niin hyvin kuin kokonainen. Siksi tätä oireistoa on niin vaikeaa lääkitä hyvin, se kun ei vaikuta joka päivä samalla lailla.

Olen myös tullut siihen tulokseen, että Medikinet ainoana lääkkeenä ei ole minulle hyvä, vaikka se aluksi siltä vaikuttikin. Se on kuitenkin liian samanlainen kuin Ritalin, vaikutus alkaa niin nopeasti, ja epäilen että fyysiset oireet johtuvat juuri tästä nopeasta vaikutuksesta. Concerta alkoi vaikuttaa hitaammin ja muutenkin sen vaikutus pysyi taustalla päivän ajan. Vaikka kyllä sekin joskus aiheutti samantapaisia oireita, mutta harvemmin. Concerta vain on niin kallista, varsinkin nyt, kun siitä ei enää saa kelan korvausta. Itse asiassa en käynyt adhd-lääkärilläni viime syksynä, vaikka minun olisi pitänyt käydä siellä uusimassa resepti. Kai sitä rahaa olisi jostakin löytynyt, mutta jotenkin en jaksanut ajatellakaan, että mistä. Olen siis säästellyt lääkkeissä, ja jättänyt ottamatta, jos olen vain ollut kotona eikä ole ollut mitään sen erikoisempaa tekemistä. Nyt minulla on aika karkauspäivälle.

Itse asiassa minua pelottaa mennä sinne. Ei siksi, että joudun sanomaan, ettei Medikinet käykään, vaan siksi, että viimeksi jo kerroin aloittaneeni gradua, ja lääkäri sanoi ”se kannattaa sitten rutistaa kerralla valmiiksi” (tai jotain siihen suuntaan, muistan parhaiten sanan ”rutistaa” siitä). No, enpä ole rutistellut. Se kun vain ei sovi minulle, tai siis, rutistan sitten kun olen valmis rutistamaan. Itse asiassa lääkärin kannustavaksi tarkoitettu huomautus vaikutti minuun päinvastaisesti, kuten tuon kaltaiset huomautukset tai kehotukset aina. Minulle tuli kauhea vastenmielisyys koko gradua kohtaan, ikään kuin se olisi jokin kilpailu, joka olisi voitettava. Minä haluan nauttia sen tekemisestä, onko se niin kummallista?

Superpallo

Kun ajattelen elämääni, tekemisiäni, niin mitä muuta se on ollut kuin ajan täyttämistä asioilla. Olen yrittänyt poistaa sisäistä levottumuutta tekemällä kaikenlaista. Olen lukenut, katsellut televisiota, lapsena leikki täytti ajan.

Minulla oli tiettyjä rutiineita, joita käytin kasvavan levottomuuden hoitoon. Yksi niistä oli Aku Ankka -lehtien lukeminen säännöllisin väliajoin. Minulle oli tullut Aku siitä lähtien kun olin puolitoistavuotias aina siihen saakka kun täytin kaksikymmentä. Melkein kaikki vuosikerrat olivat tallessa (ovat kai edelleenkin, mutta eivät siinä kunnossa, että niillä olisi keräilyarvoa). Luin siis Akuja vuosikerta toisensa jälkeen, kunnes olin sillä kertaa päässyt levottomuuden pahimmasta kärjestä eroon.

Toinen tärkeä apukeino oli lukea Taru sormusten herrasta. Aina uudelleen ja uudelleen. Yhteen aikaan luin sen kokonaan noin kerran vuodessa (ensimmäisen kerran luin sen kymmenvuotiaana, olen siis lukenut sen läpi yli kymmenen kertaa – olen jo seonnut laskuissani tarkasta määrästä). Kun luin sitä nuorena, tiedostin jo silloin, että luin ahdistukseeni. Mutta en tiennyt, että ahdistus johtui sisäisestä levottomuudesta. Tiesin vain, että Tarun sormusten herrasta lukeminen lievitti pahaa oloani. Joksikin aikaa.

Tai sitten katselin televisiota. Televisio oli pakko. Kaikki suosikkiohjelmat oli pakko nähdä, muuten iski ahdistus. Usein katselin myös muita ohjelmia, koska en voinut keskittyä mihinkään muuhun. Kun tuli videoiden aika (kyllä, olen elänyt jo ajassa ennen videolaitteita), niin aloin nauhoittaa ohjelmia ja musiikkivideoita, ja jos televisiosta ei tullut mitään katseltavaa, katselin nauhoituksiani.

Lapsena levottomuuden purkaminen ja kanavoiminen oli helpompaa, koska lapsena pystyi leikkimään sen pois. Ja lapsi sai leikkiä, sai keksiä uusia asioita, sai tehdä mitä halusi. Lapsen maailma oli tietyllä tavalla valmis ja ohjelmoitu. Lapsi leikki, söi kun äiti oli laittanut ruoan, lähti vierailulle sukulaisten luo kun äiti otti mukaansa. Lapsella ei ollut velvollisuuksia eikä aikatauluja, ei kiirettä eikä pakkoa. Lapsi ahdistui vain silloin, kun oli tekemisissä ulkomaailman kanssa (kuten silloin kun se vietiin seurakunnan päiväkerhoon, jossa muut lapset huusivat ja jossa lapsen korvia särki melusta). Lapsen maailma oli täynnä uutta ja outoa, ihmeellisiä uusia asioita oppi ja koki päivittäin, niitä ei tarvinnut pakottaa.

Nyt minä tiedän, mistä levottomuuteni ja sitä aina seuraava ahdistus johtuvat. Silti niiden kanssa eläminen ei ole yhtään sen helpompaa. Lääkitys auttaa hieman, mutta ei se ole sama kuin ihmeparannus. En parane tästä koskaan. Tulen aina käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja kestääkseni sisäistä ikiliikkujaani, kyetäkseni elämään päivästä toiseen sen kanssa. Onneksi en ole koskaan ratkennut moniin vaarallisempiin keinoihin kirjojen, television ja nyttemmin tietokoneen lisäksi. Onneksi minulla on koiria ja kissoja, jotka pitävät minut kiinni siinä, mikä on todellista, ja antavat hyväksyntää ja rakkautta. Onneksi olen oppinut tiedostamaan itseni, ja ainakin jossakin vaiheessa tajuamaan, että nyt ikiliikkuja on taas käynnissä.

Silti joskus toivoisin rauhaa.

Silmälasit

Tein taas oikean addi-emämunauksen. Minun on pitänyt jo kauan, oikeastaan jo pari vuotta, hankkia uudet silmälasit. En vain ole saanut aikaiseksi, opiskelu on kuljettanut minua mukanaan, ja en ole vain kyennyt tekemään mitään sen ulkopuolella. Nyt sitten viimein sain lähdettyä optikkoliikkeeseen, ja hankin jo kauan tarvitsemani uudet lasit. Ja kun liikkeessä oli tarjous, kahdet yksien lasien hinnalla, hankin vihdoin kauan haaveilemani aurinkolasit omilla vahvuuksilla.

Floppihan siitä tuli. Aikaisemmat lasini olivat kaksiteholasit, koska lähinäkönikin on jo hieman huonontunut. Kaukanäkölasithan minulla on ollut jo viisitoistavuotiaasta lähtien. Mutta silti aina luin kirjat ja muut paperitekstit (ja purkit sun muut) ilman laseja, en koskaan oppinut käyttämään lasien alaosaa lukemisen apuna. Siksi ajattelin, etten oikeastaan tarvitse kaksiteholaseja, kun en niitä käytä siten kuin pitäisi. Halusin säästää rahaa, koska kaksiteholasit ovat huomattavasti kalliimmat kuin tavalliset.

Nyt minulla on sitten lasit, joilla en näe oikeastaan yhtään mitään. Näen kyllä hienosti maiseman ulkona, ties kuinka kauas. Mutta en näe kunnolla sitä, mitä syön lautaseltani, enkä näe selvästi näitä tietokoneen näppäimistön merkkejä joilla tätä tekstiä tähän naputtelen. Minun pitää istua noin metrin päässä tietokoneen näytöstä, että näkisin siinä olevan tekstin. Se siitä rahan säästöstä, minun pitää hankkia vielä yhdet lasit, koska käytän tietokonetta päivittäin. Lisäksi tarvitsen näkökykyäni luennoilla, kun katselen luentosalin etuosassa esitettäviä asioita, ja samalla kirjoitan muistiinpanoja. Se ei onnistu helposti, jos en näe mitä kirjoitan.

Aina aikaisemmin olen nähnyt kaukonäkölaseillani hyvin. En siis tullut edes ajatelleeksi, että näin voisi käydä. Ja mitä ilmeisemmin tämä on tosiaan oma mokani, eli en tule saamaan rahojani takaisin. Minun olisi vain pitänyt osata kertoa optikolle se, mihin eniten käytän näköäni, eikä tehdä itse päätöstä siitä, millaisia laseja tarvitsen. Sama vika aina, olen niin varma asiastani, etten osaa kuvitellakaan muita vaihtoehtoja. Ja jos kukaan ei niitä minulle kerro, en osaa myöskään kysyä.

Tosin se minua ihmetyttää, että kun vedän lasit alas nenälleni ja pitelen niitä hieman ilmassa, näen näytön aivan hyvin. Kun työnnän ne ylemmäs siihen paikkaan, jossa yleensä pidän laseja, kaikki muuttuu sumeammaksi. Mielessäni kaihertaa ajatus, että jos näissä sittenkin on jotain vikaa oikeasti? Tänään tai huomenna menen hakemaan aurinkolasit, ja yritän selvittää asiaa. Tuntuu siltä, että ADHD-coach olisi ihan hyvä saada mukaan. Ikävä kyllä minulla ei sellaista ole.

Pakkasen lopetus

Jos kirjoittaisin muutakin yhtä ahkerasti kuin tätä blogia, olisin jo kirjoittanut kirjan, kenties useampiakin. Tallensin kaikki nämä tekstit, yhteensä 370 liuskaa sanoja rivivälillä yksi, otsikot ja kappaleen jaot mukaan lukien. Hämmästyin myös tekstin sisällön luettavuutta ja jopa tiettyä filosofissävyistä pohdiskelua. En muistanut kirjoittaneeni niin, kuvittelin vain suoltaneeni pääni sisältöä inkoherentisti, paiskanneeni aivojeni tuotoksen sellaisenaan tänne. Luulin, etten osaa kirjoittaa sellaista hienoa, pohdiskelevaa tekstiä, että olin vain valittanut ja surkeillut ja ollut oman itseni sisässä. Mutta jotenkin olen onnistunut ripottelemaan itsestäni kertoviin blogiteksteihin jotain laajempaakin. Siksi sävähdyin huomaamaan, että olenko kutistunut näinä vuosina, koska minusta on alkanut tuntua siltä, etteivät uusimmat blogitekstini enää yllä samaan. Vaikka ehkä sitä ei koskaan osaa nähdä lähelle.

Tilastoja katsoessani näen myös, että kyllä tätä joku lukee, tai ainakin eksyy tänne joskus. Ei niin paljon kuin erästä toista blogiani, joka kertoo aivan muista asioista ja jota kirjoitan ihan oikealla nimelläni, mutta silti. Huomasin myös tallentaessani näitä tekstejäni, että olen joskus saanut paljonkin kommentteja, ja aika montaa niistä en muista saaneeni. Olen kai siirtynyt jo eteenpäin blogissa enkä ole huomannut niitä, siitä anteeksi kommentoijille jos en ole vastakommentoinut. Mietin myös sitä, olenko muuttunut niin hurjaksi, että kukaan ei enää uskalla kommentoida? Tiedän, että voin reagoida negatiivisiin kommentteihin rajustikin, mutta annan sen itselleni anteeksi. Olenhan vihdoinkin oppinut puolustamaan itseäni, ja uskon jopa että olen siihen oikeutettu. Valtioviisautta olisi pysytellä hiljaa, tietenkin, joskus en vain siihen kykene.

Joskus on hyvä lukea vanhoja kirjoituksiaan, olivat ne sitten fiktiota tai tällaisia heittoja kuin täällä blogissa. Tosin oli se yllättävän vaikeaakin, lähinnä siksi, että se herätti liikaa ajatuksia.

* * *

Onneksi pahat pakkaset ovat nyt ainakin hetkeksi ohi. Kylmä tekee minusta hidassoutuisen, elän elämääni säästöliekillä. Liikkeetkin hidastuvat, käden nostaminen ja jalan siirtäminen tuntuvat kestävän niin kauan. Ehkä se on vain harhaa, tai ehkä se on aika joka talvella hidastaa kulkuaan. Ainakin talvet tuntuvat pitemmiltä kuin kesät, vaikka nytkin näyttää siltä, että varsinaista lumitalvea tulee olemaan vain parisen kuukautta. Pimeä sitten on kestänyt, kuten aina.

Asumme kuten jurtassa, matto ulko-oven sisäpuolella roikkumassa. Meillä on kylmä kuisti, ja ulko-ovessa ei ole sisäovea. Kuistin ovi olohuoneeseen on hatara, ja sen raoista tulee. Joten sain idean ripustaa maton ulko-oveen. Se itse asiassa auttoikin. Idea oli muistuma vanhoista elokuvista, joissa joskus ulko-oven suojana roikkuu vanha peite. Ei järin modernia, mutta jos se toimii, olemme sitten muinaisia. (Muinainen se on tämä talokin mukavuuksiltaan, keittiön viemäri jäätyi taas kerran niin, ettei se vedä yhtään mitään. Astiat siis pestään nyt vessassa.)

Niin tai näin, aina väärinpäin

Olen tehnyt suururakkaa. Olen tallentanut näitä blogitekstejäni alusta asti tekstinkäsittelyohjelmaan. Sillä ei tämäkään blogi tule olemaan täällä ikuisuutta (voisi tietysti väittää, ettei mikään ole ikuista ja varsinkaan tämä netti, mutta tässä tarkoitan ikuisuudella sitä aikaa, kun vielä on netti ja tietokoneet. Tietysti voisi myös ajatella, että sitten kun koneet ovat taas muuttuneet uudemmiksi ja hienommiksi, tämä blogi on täällä, vaikka en enää voi avata sitä dokumenttia, johon olen sen tekstit tallentanut. Mutta silti haluan ne yhteen ja samaan tiedostoon, koska haluan lukea ne läpi. Se on helpompaa siten).

Olen samalla lukenut joitakin vanhoja kirjoituksiani, silmäillyt toisia. Olen huomannut tietyn eroavuuden vanhemmissa teksteissä verrattuna nykyisiin, viimeaikaisiin. Tyylillisen, kenties, mutta sisällöllisenkin. Ja silti ero ei ole niin huomattava. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki onkin muuttunut. Sisäisesti olen edelleenkin aivan sama kuin aloittaessani tätä blogia. Olen taas oppinut paljon asioita, mutta ne eivät ole jättäneet jälkeensä kuin pintanaarmuja. En tiedä, olenko kasvanut yhtään. Lukiessani kirjoittamaani minulle tuli tunne, että on tapahtunut päinvastoin. Olen pienentynyt sen sijaan että mieleni olisi avautunut, laajentunut. Se pelottaa.

Olenko yrittänyt liiaksi ahtautua tavallisen ihmisen muottiin? Tai kasvaa yhteiskunnan odottamaan suuntaan? Kyllä, näin on tapahtunut. En ole onnistunut siinä kovin hyvin, mutta olen onnistunut herättämään vanhan syyllisyydentuntoni, olen kasvattanut sen voimakkaammaksi kuin koskaan.

”Olet taakkana miehellesi.”

”Kaikkien pitää kyetä elättämään itsensä.”

”Mitä miehesi sukulaiset sanovat, kun hän on joutunut maksamaan talonne yksin?”

”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.”

Kolme ensimmäistä väittämää olen kuullut eri muunnelmina tuntemieni ihmisten suusta. Viimeisimmän lähdettä ei tarvinne selitellä. Kaikki nämä, ja lukuisat muut, lamaannuttavat minut. Ne vievät onnen arjestani, tekevät siitä jatkuvaa yrittämistä. En kykene rentoutumaan.

Ei tietenkään koko ajan. Kirjoituksessa aina tiivistyy tämän hetken ajatus, kasaantuu yhteen kohtaan monta eri päivää pitkältä ajalta. Tähän nimenomaiseen hetkeen kasaantuu taakkaa kaikista lukemistani aikaisemmista kirjoituksistani. Ajattelen: Vaikka ne ovatkin olleet välillä melkoista tilitystä, ne ovat olleet suoria ja rehellisiäkin. En ole pidätellyt. Nykyään pidättelen tekstiäni, suitsin sen ja joskus puen sille kankikuolaimetkin. Hallitsen sitä.

Mistä tämä sitten johtuu? Olen ehkä jakanut tätä osoitetta liian vapaasti tuntemilleni ihmisille. En ole koskaan helposti paljastanut haavoittuvuuttani enkä sisimpääni. Kun kirjoitan tätä blogia, se tulee väkisinkin ilmi. Ilmenee, että olen välillä heikko, en jaksa, epäilen, epäröin, pelkään. Olenkin inhimillinen! Mutta niin ei saa olla, koska heikot syödään.

Presidentti on arvojohtaja. Kompakti talousnero vai infantiili idealisti. Siltä se välillä tuntuu, tämä asetelma. Kylmä ja lämmin, järki ja tunteet. Voiko niiden välillä valita oikein? (Ja mikä on totuus?)

(Nyt lukija hämmentyi, hyppäsin omista sisäisistä tuntemuksistani presidentinvaaleihin. Minulle nämä vaalit kuitenkin heijastelevat omaa sisäistä tilaani. En tunne sopivani tähän yhteiskuntaamme, nykykulttuuriin – kulttuuriin laajempana käsityksenä, käsityksenä ihmiskunnan arvoista ja päämääristä – sen materialistinen syli/ote on minulle kylmä ja kolkko.)

Voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Talitiaiset, sinitiaiset ja muut odottavat ulkona jalkojaan höyhenten sisällä lämmittäen. On aika viedä niille lisää pähkinöitä.

Kylmät varpaat

Talven pakkaset ja lattia, jota ei ole eristetty. Jalassa kahdet villasukat ja huopatöppöset. Jalkoja paleltaa. Laitoin pesuvatiin kuumaa vettä ja työnsin jalat siihen. Ihanuus kesti hetken, sitten jalat oli pakko ottaa pois ja kuivata, ja laittaa taas villasukat. Mutta oli se sen arvoista sen pienen hetken ajan.

Sain uudet silmälasit, ja nyt silmät pistävät vastaan. Ne eivät millään halua tottua uuteen tapaan nähdä, suurimmaksi osaksi kaikki liian lähellä oleva on sameaa, kuten tämä näppäimistö, jolla kirjoitan. Koska en osaa kymmensormijärjestelmää, joudun ottamaan lasit pois, vaikka olisi parempi pitää niitä paikallaan mahdollisimman paljon. Nyt saan ainakin tietää edes hitusen siitä, miltä äidistäni tuntuu, kun hän ei näe kunnolla. Ymmärtää hänen ärtyisyyttään ja haluaan purkaa se johonkin, johunkuhun, toiseen ihmiseen. Haluaisin itsekin heitellä esineitä yrittäessäni navigoida sumeudessa.

Ostin uuden kännykänkin, pinkin kosketusnäytöllä (vanhan näyttö halkesi, kun se putosi kädestäni pöydälle). Samaa aikaa silmälasien kanssa saan totutella näytön herkkyyteen - se haluaa tehdä mitä haluaa, eikä mitä minä käsken. En ole vielä löytänyt puhelimesta paikkaa, jossa korvaluurin äänen tehoa voisi pienentää, niinpä joudun pitämään puhelinta kaukana korvastani kun joku soittaa. Ohjekirjasta voisi tietysti vilkaista.

Olen nyt opettanut ihmisiä ensimmäistä kertaa oikeasti. Siten oikeasti, että saan siitä palkkaa. Aikaisemminhan olen kyllä luennoinut koirien ruokinnasta ja muusta harrastustoiminnasta, mutta palkatta (tosin matkakulut taidettiin kerran korvata). En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä kokemuksesta. Se oli hauskaakin, mutta stressaavaa. Valmistelin sitä viikon etukäteen, ja kurssin aikana en nukkunut kuin muutaman tunnin yössä. Ehkä siihen voisi tottua niin, että stressitaso ei nousisi huippulukemiin?

Sunshine Award

Yllätyksekseni sain palkinnon haasteen kera. Punastun ja sydämeni tykyttää tavallista nopeammin, olen siis iloinen. Tosin en tiedä yhtään, pitääkö haaste linkittää ja minne, joten linkitän sen antajan postiin. Tehtävänä on kirjoittaa jotain palkintokuvasta, ja sitten jakaa se 12:sta blogille, joita pitää tärkeänä. No, tässä taitaa käydä niin, kuten yleensäkin näissä jakamisjutuissa (en ole koskaan saanut lähetettyä esimerkiksi ketjukirjeitä tarpeeksi monelle henkilölle), eli en kykene jakamaan tätä vaaditulle määrälle blogeja. Varsinkin kun yksi niistä on blogi, josta tämän sain. Ei liene tarkoituksenmukaista lähettää tätä bumerangina takaisin. ;)

Minun pitäisi juuri nyt tehdä esitelmää ensi viikonloppuna vetämääni kirjoittamiskurssia varten, joten tietenkin kirjoitan blogiini (johon en aikonut kenties enää ollenkaan kirjoittaa). Eikö se olekin aivan loogista? Ja nyt ajattelen kesää.

Kehäkukkavoide. Oli aika, jolloin en tullut toimeen ilman, minulla oli sitä aina vessan peilikaapissa. Sen tuoksu jo auttoi ihoa silenemään, ja virkisti mieltäkin. Kehäkukka on muutenkin hyvä kasvi, se auttaa monenlaiseen vaivaan.

"Kehäkukkaa käytetään ulkoisesti kääreina, tinktuurana ja öljyvalmisteina

huonosti paraneviin haavoihin, auringonpolttamiin, ihottumiin ja tulehdusten

hoitoon. Sisäisesti ja huuhteluina suoliston ja emättimen haavaumien ja tulehdusten

hoitoon; myös suun tulehdusten hoitoon. Kylvyissä se rauhoittaa ja pehmentää ihoa

ja hoitaa tulehduksia."

(Raipala-Courmier Virpi, Luontoäidin kotiapteekki, WSOY 2001, s. 120-121)

Kehäkukkia olen aina istuttanut kasvimaan ympärille, ja kukkapenkkiinkin. Tosin viime kesänä se jäi tekemättä, kuten kaikki muukin puutarhanhoito. Aikaisemmin minulla oli talvisin niiden kukkalehtiä kuivattuna savipurnukassa. Sekoitin niitä muihin yrtteihin teejuomaksi.

Liittyy niihin muuan epämukavakin kokemus. Kerran niitä tarjottiin salaatissa, kokonaisia kukkamykeröitä sellaisenaan. Erehdyin tunkemaan mykerön suuhuni, ja kesti kauan, ennen kuin sain sen pureskeltua ja nieltyä. Kehäkukan mykerö ei ole sellainen, jonka haluan tuntea suussani, se mukelsi ympäri suuta eikä maistunut juuri miltään. Se oli jopa hieman kitkerä, melkein purukumimainen, sellaista purukumia, joka täyttää koko suun ja jonka pureskelu tuntuu työltä.

Ensi kesänä haluan taas istuttaa niitä.

Ja nyt siihen osioon, jota en kykene täyttämään täysillä. Eli ne blogit, jotka haastan mukaan:

Mistä puhutaan, olen eri mieltä, Viistolla pinnalla, Pienen kissan blogi, Addinainen, V for Books, ADHD.

Talven seisaus

Tammikuu, syntymäkuukauteni. Vuoden kylmin ja tylsin kuukausi. Onhan se kaunis, kun taivas illalla himmertää hentoa liilaa ja sinertävän kylmät tynkkylumiset puut piirtävät siluettejaan sitä vasten. Tällaisina pilvisinä päivinä kaikki on kuitenkin paikallaan seisovaa ja tukahduttavaa. En ole koskaan nauttinut talviurheilulajeista, into hiihtoon tapettiin koulussa, samoin luisteluun (kun oli koulun huonoin luistelija joka ei osannut edes pysäyttää vauhtiaan, niin kyllä siinä halu luistella vapaaehtoisesti katosi aika nopeasti. Tai kun jätettiin hitaana hiihtäjänä viimeiseksi ja joutui hiihtämään yksinään takaisin koululle kun kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin aikoja sitten – myös opettaja – joka muuten ajoi itse autolla koululle urheiluhallilta jolla kävimme hiihtämässä). Vasta aikuisuuden ja lumikenkien myötä olen saanut edes jonkinlaisen kosketuksen ulkoiluun talvella – ja tietenkin koirien, niiden vuoksi tekee melkein mitä vain.

Kävin vanhempieni luona alkukuusta. Sen jälkeen olen potenut nuhaa ja yskää, liekö ihan flunssa kyseessä. Koko syksyn söin Multivitaa ja jumalattomat määrät kiivejä ja join hedelmämehuja. Ilmeisesti vastustuskyky olisi tarvinnut muutakin tankkausta. Tänään olin jo lähdössä yliopistolle, mutta päätin sitten vastahakoisesti jäädä kotiin. En halua kimmastuttaa tautia uuteen intoon, kun on se opetuskeikkakin suunniteltavana. Vaikuttaa olevan niitä tauteja taas kerran, jotka lähtevät vasta kulumalla, sen verran sitkeästi se on nyt melkein kaksi viikkoa roikkunut muassa. Ehkä syynä on se, että koko aikana ei ole noussut kunnon kuumetta, vain hieman lämmönnousua. Kuumehan on merkki siitä että valkosolut käyvät innolla bakteerien ja virusten kimppuun, eikö?

Sairastamiseni aikana olen vain ollut. Ehkä elimistöni ja päänikin kaipasi sitä. Ennen joulua hössötin kuten kuka tahansa, siivosin (meillä kun siivotaan kunnolla vain jouluksi tai kun joku tulee käymään, joten kaikki syyt parempaan siivoukseen on käytettävä hyväksi).

Hiiret järjestivät lisäpuuhaa, en ole koskenutkaan keittiön kaappeihin tähän muuttomme jälkeen (josta on nyt yli kymmenen vuotta). Hiiret nakersivat seinään upotettujen kaappien takaseiniin koloja, joista tulivat kaappeihin. Ensiksi siivouskaappiin, sitten roska/romukaappiin, ja viimeiseksi leipäkaappiin. Eli siivosin kaikki kaapit, ja ostimme peltisiä säilytyslaatikoita jauhoille ja muille tykötarpeilla, ja jo pitkän aikaa suunnittelun alla olleen metallisen leipälaatikon. Lisäksi M kiinnitti yhden kaapin takaseinää metallilevyn, koska hiiret eivät uskoneet vähäisempää viritelmää. Löysiväthän ne kaapista koirien herkkuja nakerraltavaksi, muovipussissa olevia kuivattuja kananpaloja ja naudanmahapullia. Tunnustan jopa harkinneeni loukun käyttöä, mutta en sitten muistanut koskaan ostaa moista surmavälinettä, joten hiiret saivat pitää henkensä. Paitsi ne muutamat, jotka uskaltautuivat keittiöön saakka, ja jotka kissat armollisesti päästivät päiviltä. Yhden niistä löysin vuoteestani eräänä aamuna.

Nyt hiiret armollisesti pysyttelevät omalla puolellaan, eli seinien välissä ja "ullakolla" (ei se ole oikea ullakko, kunhan on vain sellainen puolikerros sisä- ja ulkokaton välissä). Metsähiiriäkin lienee tänäkin vuonna joukossa, ainakin päätellen niistä hyvin äänekkäistä loikkimisäänistä, joita ullakolta välillä kuuluu. Yhtenä talvena, kun käytimme elävänä pyydystävää loukkua, siinä oli aamulla kaksi metsähiirtä. Ne ovat todella suloisia ja kauniitakin, ja melkoisesti isompia kuin serkkunsa kotihiiret. Ne eivät myöskään aiheuta taloissa juuri mitään vahinkoja, joten päästimme ne vapaaksi ihan pihapiiriin. Kesäksi ne muuttavat takaisin metsään.

* * *

Olen vakavasti miettinyt tätä blogia viime aikoina. Jotenkin sen alkuperäinen tarkoitus on himmentynyt vuosien varrella. En enää pohdi ADHD-juttuja niin paljon, eikä minulla ole enää niin polttelevaa tarvetta selvittää sitä itselleni eikä muille. Toisaalta olenhan pohtinut tässä monia muitakin juttuja, tietenkin, tosin tarkoituksena on usein ollut niistäkin kirjoittaessa yrittää selvittää sitä, mikä tietyllä tavalla johtuu ADHDsta ja mikä ei. Mutta viime aikoina minussa on alkanut nousta tarve pohtia hyvinkin erilaisia asioita, kuin mistä olen tässä blogissa kirjoittanut, ja eri tavalla. Koska olen pedantti joissakin asioissa, en tunne että voisin tämän blogin yhteydessä kirjoittaa siten. Tämä blogi on kirjoitettu tietyllä tavalla ja tietyistä asioista. Olen yrittänyt pysytellä täällä hyvin lähellä totuutta, tai oikeammin todellisuutta. Olen yrittänyt kirjoittaa ajatuksistani niin hyvin kuin osaan juuri sellaisina kuin ne ovat, höystäen kirjoituksia välillä arkipäivän tapahtumilla. Kai tämä on toiminut myös varaventtiilinä, jossa olen välillä purkanut ulos ahdistusta ja mieltäni kaivavia asioita. Periaatteessa olen yrittänyt tutustuttaa lukijoita itseeni ja ajatuksenkulkuuni.

Nyt tuntuu, että jokin vaihe on tullut käsiteltyä. En minä vieläkään valmis ole (ja tuskin tulen olemaankaan), mutta tunnen sisäistä tarvetta siirtyä uusille urille. En tiedä miten tämä blogi sopii kuvaan tällä hetkellä. En kuitenkaan tee mitään radikaaleja päätöksiä tämän suhteen, vaan annan sen olla ja odotan. Jos tunne tarvetta kirjoittaa tänne vielä, en kiellä sitä itseltäni. Tällä hetkellä se tarve kuitenkin tuntuu väistyneen taka-alalle.